Keskiviikko 29.8. - perjantai 31.8. Curve Cowboy Reunion

CCR jatkui entisten vuosien malliin, joita olenkin jo aiemmissa tarnoissani selostanut. Tänä vuonna osallistujia oli noin 190 eli kauas on tultu vuoden 2006 Braseltonin yli 500:sta. Ohjlemassa oli mm. pientä laivaristeilyä Lake Superiorilla, joka ei ihan pikkulätäkkö maailman kolmanneksi suurimpana järvenä olekaan. Laivaristeilyllä meidät vielä yllätti ”merirosvoporukka”, jotka olivat järjestäjien hommaamia opiskelijoita asiaankuuluvissa puvuissaan ynnä miekoissaan ja pääkallolipuissaan. He saivat kerätyksi reilut 500 dollaria risteilyvierailta samaan hyväntekeväisyyspottiin, johon tapahtuman muutkin aktivitetit pyöränpesuineen ja ”hiljaisine huutokauppoineen” rahaa keräsivät.

Lopputuloksena kaikesta touhusta oli jälleen, että CCR:n järjestelytoimikunta saattoi luovuttaa 30.000 dollarin shekin hyväntekeväisyyskohteena olleelle nuorisotyöhön keskittyneelle paikalliselle järjestölle! Kyllä jenkit tuon rahan ker(j)uun totisesti osaavat...

 

CCR:n puolesta ei mitään yhteisiä ajolenkkejä ole järjestetty. Tämä johtuu amerikkalaisesta lainsäädännöstä ynnä lakimiehistä, joiden ansioista järjestäjät voidaan vetää vastuuseen mistä tahansa yhteisen ajolenkin aikana mahdollisesti tapahtuneesta honkkelista vaikka vastuustavapautuspaperi olisikin allekirjoitettu.

 

Me kävimme Nashvilletuttujemme Jimin ja Pennyn autolla noin 60 mailia Duluthista pohjoiseen sijaitsevassa Soudanin rautakaivosmuseossa. Siellä mentiin v. 1962 lopettaneen kaivoksen uumeniin (n. 730 metriin) sen aikaisella kaivoshissillä ja maan alla ajeltiin vielä toista kilometriä kaivosjunan kyydissä.  Tuolla olikin vaihteeksi oli tarjolla kiinteää + 11 asteen lämpötilaa ja auringonvaloa nolla, joten ei voitu valittaa ainakaan liiasta kuuumuudesta. eipä kyllä toisaalta käynyt kateeksikaan sen aikaisten kaivosmiesten työoloja.

 

Jaa niin, en ehkä maininnut, miksi olimme Pennyn ja Jimin AUTON kyydissä. No, siksi kun heidän -99-mallisen K 1200 LT:n perä hajosi vähän ennen St. Louisia. Pyörä jäi korjaamolle ja pariskunta otti alleen vuokra-auton, jolla matka jatkui Duluthiin. Suunnitelmana oli sitten paluumatkalla poimia korjattu pyörä ja ajaa sillä kotiin.

Perjantaina ajelin yksikseni Suomeen. Finland, Minnesota on pieni yhden huoltsikan, sekatavarakaupan ja baarin sisältävä kaupunki- tai kyläpahanen noin 40 mailia Duluthista koilliseen pitkin Lake Superiorin rantaa. Finland ei kylläkään sijaitse järven rannalla vaan kuutisen mailia siitä sisämaahan päin. Kaupunki on perustettu 1905 aivan ilmeisesti suomalaisten toimesta, mutta ei siellä enää suomen kieli suuremmin kajahdellut. Tutkimukseni tosin rajoittuivat kylän kolmeen palveluntarjoajaan, bensa-asemaan, sekatavarakauppaan ja Moose Lodge-nimiseen kapakkaan. Kari ja Mirja olivat poikenneet samassa kylässä edellispäivänä ja heidän kuulemansa mukaan kylän pikku hotellia pyörittävät suomalaissisarukset. Kukaan meistä ei kylläkään tullut käyneeksi testaamassa heidän suomenkielen taitoaan.
Noissa pohjoisen osavaltioissa (Minnesota, Michigan, Wisconsin ja Kanada tietysti) tunnetusti toki on paljon viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevaa suomalaisasutusta ja toki tapasimmekin heidän jälkeläisiään niin tällä kuin aiemmillakin retkillämme. Sukupolvia on vain ehtinyt vaihtua sen verran, että ainakin kielitaito jollei sentään juuret ovat ehtineet unohtua.