Maanantai 27.8. Oak Park IL – La Crosse WI 507 km

Kun lähtöä tekevien pyöräkuntien määrä on viisi ja yksi pyöräkunnista lähtee kotoaan ja aloittaa pakkaamisen vasta aamulla, saa aikataulutavoitteille heittää hyvästit jo heti kättelyssä. Larrylla ja Amyllä oli monia asioita hoidettavanaan vielä ma-aamuna, joista yksi oli Larryn hoitama reittikarttojen tulostus koko porukalle. Wingin automaista navigaattoria olen jo ”kehunut” aiemmissa tarinoissani, joten ei tässä siitä nyt sen enempää...Yhtä kaikki, naputtelimme sen raivostuttavalla käyttöliittymällä Larryn reitin varressa olevia kaupunkeja lopusta alkuunpäin ja kun homma oli valmis noin kymmenenltä aamulla, ilmoitimme Karin kanssa muulle porukalle, että nyt Suomipojat ja -tytöt lähtee baanalle. Edellispäivän sade oli taas tipotiessään ja helle kolkutteli jälleen tuttuja kolmenkympin ylittäviä lukemia.

Kun Larry oli suunnitellut reittiämme, oli hän aloittanut sen tulostuksen vasta Beloitin kaupungista, jonne oli matkaa pitkälti toista sataa kilometriä. Reitin alkuosan ulos Chicagosta hän oli vain kuitannut suullisella maininnalla ”kannattaa käyttää Toll Roadeja” (eli maksullisia moottoriteitä), jotta päästään sujuvasti ulos Chicagon maanantaiaamun ruuhkista. Navigaattoreidemme mielestä niiden käyttö ei kuitenkaan muka ollut viisasta vaan ne yrittivät ajattaa meitä maksullisilta teiltä pois lähes joka liittymästä, vaikka ”Toll Road” -esto ei ollutkaan päällä. Alkuosa matkastamme oli aika tylsää nelikaistatietä, josta iso osa ei ollut edes mitään varsinaista meikäläisen tyyppistä moottoritietä, vaan pihaliittymillä ynnä muillakin risteyksillä varustettua highwayta, jonka nopeusrajoitus oli naurettavat 55 mph (88 km/h).

Jossain Wisconsinin puolella tie muuttui kaksikaistaiseksi ja maisematkin alkoivat muuttua vähän kumpuilevammiksi ja tiehen ilmestyi mutkia! Kun vauhti alkoi tien kavetessa ja mutkien lisääntyessä kasvaa, alkoi takapenkin naputuskin koventua – etenkin kun aika monet kurvit olivat sorakuorrutettuja piennarsoran levittyä ajoradalle jonkin ison maatalouskoneen tms jäljiltä. Itsekin jo yhden Wingin soran takia kumonneena otin kaarteet vähän varovaisemmin, ettei tarvitsisi uudestaan ryhtyä selvittelemään vuokraajan kanssa rumaan kuntoon mennyttä maalipintaa repsikan mahdollisesti saamista traumoista nyt puhumattakaan.

Meillä ei ollut mitään tietoa siitä, milloin jälkijoukko eli Larry, Buzz ja Bill oikein pääsivät lähtemään ja koetimme tavoittaa heitä kännykällä, mutta eihän siellä Wisconsinissa eurooppalaista kännykkäpalvelua niin vain tarjolla ollutkaan. Verkkoa oli tarjolla todella niukasti ja lopulta päädyin ajelemaan iPhone kädessäni ja kyttäämään milloin AT&T:n palkit ilmeistyivät näkyviin ja heti kun kännykkäverkkoa oli, vedin tien sivuun soittamaan.

Kävi ilme, että jälkiporukka oli päässyt lähtemään vasta lähes puolitoista tuntia meidän perässä ja he tavoittelivat kyllä samaan La Crossen kaupunkiin kuin mekin. Sovimme, että me koetamme saada huoneet kaupungin Super 8 -motellista koko porukalle. Olimmekin siellä noin kuuden maissa illalla ja huoneiden varaus onnistui. Tällä kertaa paremmalla onnella kuin v. 2009, jolloin yritimme Larryn ynnä kuuden suomalaisen kanssa samaan motellin, mutta tilaa ei ollut ja jouduimme turvautumaan lähes vastapäätä sijaitsevan TraveLodgen palveuihin.

Illalla koko konkkaronkkamme etsiytyi vielä paikalliseen hotelli/ravintolaan syömään, koska omassa motellissammehan ei mitään keittiötä edes ollut. Ei edes aamiaisen valmistelua varten, joka sekin hoitui pelkästään kertakäyttöastioiden ja annospakattujen ruokatarvikkeiden levittelyllä, kuten olen niin monesti aiemmin jo taivastellutkin.