Tätä kirjoittelen American Airlinesin
peräpään penkkirivin 42 keskipaikalla E. Vierustovereina yksi
intialainen ja toisella puolella jenkki. Kari kutsuttiin juuri
koneeseen nousua ennen kuulemaan valitettava uutinen, että hänelle
olisi business-luokan paikka tarjolla jos kelpaisi. No kelpasihan se,
eli oli siitä Finnarin kultakortista jotain hyötyä sentään...
Kari saapui Konnevedeltä Hyvinkäälle
perjantaina illansuussa ja meikäläisen pakkaamiset olivat tietysti
vielä ihan vaiheessa. Lentoyhtiöt eivät nykyään salli
tavallisille matkustajille kuin yhden ruumaan menevän kassin ilman
lisämaksua, joten olin torstaina poikennut Jumbon Partioaitasta
hankkimassa semmoisen Tatonkan valmistaman ison merimiesäkki-tyylisen
nailonpussukan, jonka sisään sain mahtumaan LT:n takakassin, yhden
sivukassin sekä vielä yhden kokoonpantavan repun. Käsipakaasina
käytän Chicanen valmistamaa LT:n takalaukun tarakalle tarkoitettua
aika leveää mutta matalaa kassia. Kuvittelen sen saavani sidotuksi
Wingin tarakalle sitten kun Irja valloittaa takapenkin, ensimmäisen
viikon se mennee repsikan paikalla. Karille lainasin RKA:n tekemän
vastaavan LT:n tarakkakassin, joka onkin reissannut mukanani
oikeastaan kaikilla Amerikan retkillä viime vuottta lukuunottamatta.
Yksin ajaessa tykkään pitää takaistuimella helposti avattavaa
kassia, jossa kulkee sopivasti jäätermos ja suuri Gatoraid-pullo,
josta sitten on näppärä tankata juomapullotelineen varsinaista
käyttötermospulloa pysähdysten yhteydessä.
Tuo käyttötermos olikin se
varsinainen syyni Partioaitassa vierailuuni. Olen toistaiseksi
löytänyt vain yhden sellaisella myös ajon aikana juotavalla
korkilla varustetun mallin, jollaiset myös aiemmat termarini olivat.
Ensimmäinen puteli lakkasi pitämästä kylmää ihan omia aikojaan.
Toinenhan irtosi vauhdista Michiganissa pullotelineineen päivineen
ja pyöri pitkin maantien vartta vuoden 2010 reissulla, mutta ihme
kyllä sen tyhjiö ei alkanut vuotaa tuossa rytäkässä vaan vasta
vuotta myöhemmin. Nyt oli siis aika hankkia uusi.
Irja heitti meidät siis kentälle
reilut pari tuntia ennen koneen lähtöä ja kyllä tuo aika koko
lailla nuukaan kulutettiinkin jonottelemalla ensin American
Airlinesin turvahaastatteluun, sitten lentolippujen selvittelyssä ja
tetysti turvatarkastusjonossa. Lauantaipäivä kun oli, niin
turvatarkastuspisteitäkin oli käytössä vain kolme. Kari oli
turhautunut, kun kultakorttilaisten oma turvatarkastuspiste oli
kiinni. Eihän liikemiehet lauantaisin reissaa...
Finnairin loungeen mentiin kylläkin
varttitunniksi nauttimaan vähän pikku virvokkeita, vaikka alunperin
kuvittelimme voivamme viettää siellä aikaa pidempäänkin. Koneen
piti lähteä klo 14:00 kohti Chicagoa, mutta myöhässä oltiin
taas. Putkesta irrottiin vasta 14:02. Mihin tämä maailma onkaan
menossa kun ei mikään toimi...
Noniin, ruokakarryt lähestyy
vihdoinkin ja Kari varmaankin nauttii jo kolmatta shamppanjaanasa
koneen etuosassa. Täytyy sulloa tämä läppäri jonnekin jalkatilan
uumeniin ja jatketaan myöhemmin..
Jaahas, kulinaristinen irstailu on
sitten suoritettu. Tarjolla oli täällä rahvaanluokassa
juustoraviolia. Pari riviä edempänä istuville oli tarjolla vielä
jotain kanaakin, mutta tänne koneen perään ehdittäessä oli kanat
jo kaikki käyneet kaupaksi, joten valinta oli helppoa. Kävin
businessluokassa tapaamassa Karia, mutta mies nukkui lepoistuimessaan
sen verran sikeästi, että kun ei kahdella ravistelulla herännyt,
annoin olla ja palasin paikalleni. Vasemmanpuoleinen vierustoverini,
jota luulin jenkiksi, osoittautuikin 15 vuotta San Diegossa asuneksi
venäläismieheksi, jonka englanti oli niin kalifornialaista, että
vierasta korostusta ei kyllä huomannut. Kaveri on syntyjään
Novosibirskistä ja on tulossa Pietarista vanhoja ystäviään
tapaamasta Helsingin ja Chicagon kautta kotiinsa San Diegoon.
Tässä kun nyt on joutilasta aikaa,
niin voinen valottaa lähipäivien suunnitelmia kun matkan varrelta
kirjoittelu saattaa jäädä aiempia blogejani vähäisemmäksi.
Saavumme siis Orlandoon lauantai-iltana
melko myöhään eli joskus vähän ennen puolta yötä, sikäli kun
ollaan aikataulussa. Chicagossa on vaihtoon varattu kolmisen tuntia,
joka ei kyllä ole yhtään ylimitoitettu kun muistellaan vaikkapa
viimevuotista Karin jämähtämistä parin intialaisen taakse
maahantulohaastattelussa. Hänellä meni miltei tunnin pidempään
kuin minulla, vaikka olimme vierekkäisissä jonoissa ja aivan
tasoissa ennen vähän ennen omia vuorojamme. Toiset näköjään
syynätään tarkemmin...
No siispä, Orlandosta Kari on varannut
Hertziltä meille elle avoMustangin, jolla on tarkoitus sunnuntaina
vähän katsella kaupunkia ja ympäristöä. Kari oli jo ajat sitten
buukannut myös Holiday Innin kentän lähistöltä ja vasta
myöhemmin selvisi, että pyörävuokraamomme sijaitseekin noin 50 km
päässä lentokentältä pohjoiseen. Onneksi onnistuimme vielä
perjantina vaihtamaan vuokra-automme palautuspaikan Sanfordin
Hertzille, joka sijaitsee vain noin mailin päässä Seminole
Powersportsin myymälästä, jossa pyörämme odottavat. Tarkoitus on
siis maanantai-aamuna vielä ennen auton palautusta pysähtyä
pyöräfirmassa ja purkaa pakaasimme sinne ja minä jään setvimään
mahdollista paperisotaa pyörien osalta samalla kun Kari käy
palauttamassa Mustangin.
No nyt ollaankin jo Chicagossa ja taas oli Karin Finnairin kultakortille käyttöä. Jatkolento Orlandoon lähtee vajaan kolmen tunnin päästä, joka aika on hieman mukavampi käyttää terminaali kolmosen Admiral Clubissa.
Maahantulomuodollisuuksista selvittiin alle tunnissa, joka on aika hyvä saavutus. Pääsimme jopa sopivasti diplomaattitiskille, vaikka emme niin diplomaateilta näytäkään. Nuo turisteja eri maahantulovirkailijoille ohjaavat karjanajajat vain sattuivat huomaamaan vapaan tiskin ja tyrkkäsivät meidät sinne. Taas pitää ihmetellä paikallisten small talk-kykyjä. Nuokin maahantulotarkastajat kelaavat varmasti läpi tuhansia naamoja päivässä mutta meidänkin reissusuunnitelmistamme he vaikuttivat olevan aidosti kiinnostuneita. Tai sitten ovat vain hyviä näyttelijöitä...
Nojaa, kello on Suomessa nyt noin 00:40 ja nyt painutaan hakemaan jotain ilmaista evästä American Airlnesin piikkiin ennen seuraavan lennon lähtöä.