Nyt kun taas kaikki avaimmemme olivat tallella saatoimme suunnitella matkan jatkamista. Intercontinentalin erillismaksullinen aamiainen (25 USD/ hlö) jätettiin suosiolla väliin ja päätimme hankkiutua ulos New Orleansista ennen aamuruuhkia. Bensaa oli kuitenkin tankattava ensin, mutta tuon jälkeen lähdimme suunnistamaan kohti pohjoista ja ensimmäinen etappi oli kaupunki nimeltä Helena Arkansasissa. Tämä sen vuoksi, että saadaan Karille tuo puuttuva osavaltio.
Kummankin pyörän navigaattorilla oli sama päämäärä, mutta jonkun pikku sähläyksen tuloksena missasimme kuitenkin yhden rampin NOLA:n (New Orleans, Louisiana) ulosmenotiellä ja niinpä jouduimme vähän toiselle reitille.
Onneksi jouduimme. Pääsimme nimittäin todistamaan aivan (meille) ennennäkemätöntä tapahtumaa. Olimme menossa ulospäin New Orleansista Interstate 10:llä ja siinä ajellessamme siunailimme toisillemme vastakkaiseen suuntaan eli kaupunkiin päin johtavien kolmen tai neljän ajokaistan tolkutonta ruuhkaa. Sitten huomasimme, että koko vastaantuleva moottoritie olikin yhtäkkiä ihan tyhjä. Samantien huomasimme moottoritien rampeilla poliisiautoja, jotka estivät muun liikenteen pääsyn tielle. Tyhjää tietä riitti jonkun matkaa, kunnes yhtäkkiä kaukaa tuon vastakkaiseen suuntaan johtavan suoran tien horisontissa alkoi näkyä aivan tolkuton sinivilkkujen meri. Letkaa johti sellainen iso jenkkien poliisisarjoista tuttu musta Suburban ja sen perässä parijonossa tuli ensin muutama kymmenen poliisiautoa ja sitten tuli satamäärin poliisimoottoripyöriä! Kaikilla oli kaikki mahdolliset majakat päällä. Sitten seurasi iso joukko sivilipyöriä, joista joissakin näkyi olevan myös hälytysvaloja. Ja sitten tuli taas kilometritolkulla poliisiautoja! Emme ole koskaan nähneet tuollaista määrää poliisiautoja ja tuskin tämän koommin nähdäänkään. Kuvasin saattuetta sekä video-, että tavallisella kameralla ajaessani vastakkaiseen suuntaan semmoista 80 - 100 km tuntivauhtia ja koko asetelma vaikutti aivan epätodelliselta. Mistä voi riittää tämmöinen määrä poliisikalustoa ajamaan aamuruuhkan keskellä kohti New Orleansin keskustaa? Ja minkä vuoksi? Ihan ensimmäisten autojen tullessa näkyviin ajattelimme, että Obama tai joku muu tappi on liikkeellä, mutta hyvin pian selvisi, että ei Obamakaan tuommoista määrää kalustoa saattueeseensa tarvitse. Ja sitten ne sadat mp-poliisit...? Seuraavaksi tuli mieleen, että oliko joku poliisi ammuttu virantoimituksessa ja kyseessä on jokin muistosaattue tai vastaava, mutta kun ajoneuvoja vain tuli ja tuli ei tuokaan enää käynyt järkeen. Mysteeriksi tuo meille jäi, mutta sopii ja vahvistaa vanhaa sanontaa Amerikasta, eli siellä kaikki on suurta. Niin totisesti oli tämäkin poliisikaluston muodostama kolonna.
Kun edellisestä ihmettelystä oli selvitty ja samalla todettu, että nyt voikin sitten päästellä vähän reippaammin kun tämän ja naapuripiirikunnan ynnä ehkä naapuriosavaltioidenkin poliisit olivat juuri kaikki ajaneet meitä vastaan kohti New Orleansia. Liikennevalvontaan ei yksinkertaisesti voi enää riittää väkeä. Tämän toteamuksen jälkeen keskityimmekin ihmettelmään kymmenien mailien pituista osaa Interstate 55:tä, joka oli päätetty rakentaa keskelle rämeikköä betonipilareiden päälle. Ja vielä kahtena täysin erillisenä osana, eli molemmat kaksikaistaiset osat (meno ja paluu) olivat kokonaan irti toisistaan eli kaistapuolikkaiden välillä oli matkaa joitakin kymmeniä metrejä enimmillään ja vähimmillään muutama metri. Terästä ja betonia on kulunut tähänkin projektiin aivan käsittämättömiä määriä. Leukailimme, että osavaltion / liittovaltion hallinnossa täytyy jollakin olla todella hyvät suhteet betoni- ja sementtiteollisuuteen. Joku tuon alan firma (tai firmat) on saanut tuostakin projektista unelmakeikan. Siinä on päässyt todella valmistamaan suurina sarjoina isoja betonipilareita ynä muita useita metrejä maanpinnan yläpuolella kulkevan tien ja sen kannen eri osia. Äkkiä jos laskee, että tiellä on pituutta vaikka 60 km ja siinä on pyöreitä noin 1000 mm halkaisijaisia betonipilareita vaikkapa 4 kpl jokaista 40 metriä kohti saadaan pilareiden lukumääräksi 9000 kpl. Ja siihen kaikki muut betoniosat...Huima on ollut tieprojekti, täytyy sanoa.
No, sitten matkamme jatkui ja Interstatea oli hyvä päästellä semmoista 85 mailin (136 km/h) vauhtia kun koko muukin liikennevirta ajoi lähes samaa kyytiä rajoituksen ollessa 70 mph. Jossain vaiheessa päädyimme pois Interstatelta ja jouduimme ns highway-luokan teille, jotka ovat usein myös nekin nelikaistaisia, mutta niissä on suoria risteyksiä ja pihaliittymiä ja liikennevalojakin, jolloin rajoitus on joko 55 tai 65 mph. Kari oli vetovuorossa ja hän päästeli mielestäni turhankin suruttomasti edelleen sellaista 80 mph vauhtia, joten jättäydyin tarkoituksella jälkeen koska huomasimme molemmat, että ihan kaikki valtakunnan poliisit eivät ollet aamulla ajamassa meistä vastaan vaan niitä oli riittänyt vielä näillekin pikkuteille.
Niinpä sitten kävikin, että eräs sheriffi ajoi meitä vastaan kaksikaistaisella highwaylla juuri kun meillä oli vauhtia noin 70 mph 55:n alueella. Kaveri käänsi Crown Victoriansa ympäri juuri kun Kari oli ehtinyt lohduttaa minua Scala Riderin välityksellä, että " ei ne meikäläisten pikkutekijöiden perään lähde, ne ottaa vaan kiinni tosikaahareita." Muutama minuutti noiden lohdutussanojen jälkeen huomasin minut ohittamassa olevan sheriffin virka-auton kaikessa juhlavalasituksessaan ( ja jenkkipoliisien uudet strobohälytysvalot OVAT todella huomiotaherättävät) ja kaveri ajoi Karin perään ja komensi pysäyttämään. Minä olin siis poliisin perässä ja kun hän ja Kari pysähtyivät ohitin sheriffin varovaisesti mutta hän viittasi myös minut pysähtymään. Ajoin Karin etupuolelle tien sivuun ja Kari olikin jo jutuissa poliisin kanssa tässä vaiheessa. Karilta kysyttiin ajokorttia ja sitten, että mihin meillä oli sellainen kiire kun 55:n alueella ajettiin yli seitsemääkymppiä. Kari vastasi rehellisesti, että ei minnekään. Tähän poliisi sanoi, että ajakaahan jatkossa hiljempää ja palasi autolleen, käänsi sen ja lähti ajamaan takaisinpäin. Minä olin tässä vaiheessa vasta saanut kypäräni riisutuksi ja menin hölmönä Karin luokse kysymään, että mitäs nyt? Kari sanoi, että ei mitään. Jatketaan vaan matkaa. Samassa näimme kuinka takaisinpäin lähtenyt musta sheriffi veivasi taas isoa Fordiaan ympäri tiellä meistä noin 400 metrin päässä ja hetken päästä auto paahtoi meidän ohitsemme valot välkkyen ja moottori ärjyen yhden piruparan autoilijan perässä. Tämä ei varmasti selvinnytkään nuhteilla, jonka päättelimme siitä, että mies istui jo poliisiauton takapenkillä meidän puettuamme kypärät uudestaan ja muutenkin toivuttuamme hämmästyksetämme ja sivuuttaessamme heidät muutaman sadan metrin päässä.
Jälkeenpäin Kari totesi, että näköjään pitää koluta 49 USA:n osavaltioita ennenkuin pääsee / joutuu poliisin pysäyttämäksi. Ilmiselvästi saimme ulkomaalaisina armoa. Kaveri katsoi viisaimmaksi olla ryhtymättä paperisotaan kahta täysin käsittämättömällä kielellä varustettua ajokortinhaltijaa vastaan ja päästi meidät varoituksella. Huh huh...
Tästä jatkoimme matkaa hieman vauhtia himmaten kohti Memphisiä ja Gracelandia, jonka portilla kävimme ja totesimme, että tämähän on nyt nähty. Kello oli jo neljän maissa iltapäivällä ja lämpötila oli ollut jo pahimmillaan hetkeä aiemmin tasan 100 Fahrenheitia eli vajaat 38 C. Ei yhtään huvittanut maksaa ensin portilla muutama taala pelkkää parkkimaksua ja sitten lähtiä hikipäissämme talsimaan Elvis-vainajan kotipaikkaa ympäri ajovarusteissa. Semminkään kun kumpikaan emme edes ole mitään Elvis-faneja...
Pakolliset valokuvat Graceland-kyltin alla ja suunta kohti Comfort Inn- ketjun motellia, jollaisista meillä oli edellisreissuilta ihan hyvät kokemukset. Huone irtosi hintaan 75 taalaa ja risat AAA-kortin alennuksella. Suihkuun ja nauttimaan ilmastoidun huonee viileydestä.
Aamulla kohti Nashvillea parin vuoden takaisten tuttavien Jim ja Penny Mooren kotiin, jonne meidän pitäisi saapua alkuiltapäivästä. Matkaa on vain reilut pari sataa mailia. Karin uusi Wingi koetetaan saada myös öljynvaihtoon iltapäivällä.
Kummankin pyörän navigaattorilla oli sama päämäärä, mutta jonkun pikku sähläyksen tuloksena missasimme kuitenkin yhden rampin NOLA:n (New Orleans, Louisiana) ulosmenotiellä ja niinpä jouduimme vähän toiselle reitille.
Onneksi jouduimme. Pääsimme nimittäin todistamaan aivan (meille) ennennäkemätöntä tapahtumaa. Olimme menossa ulospäin New Orleansista Interstate 10:llä ja siinä ajellessamme siunailimme toisillemme vastakkaiseen suuntaan eli kaupunkiin päin johtavien kolmen tai neljän ajokaistan tolkutonta ruuhkaa. Sitten huomasimme, että koko vastaantuleva moottoritie olikin yhtäkkiä ihan tyhjä. Samantien huomasimme moottoritien rampeilla poliisiautoja, jotka estivät muun liikenteen pääsyn tielle. Tyhjää tietä riitti jonkun matkaa, kunnes yhtäkkiä kaukaa tuon vastakkaiseen suuntaan johtavan suoran tien horisontissa alkoi näkyä aivan tolkuton sinivilkkujen meri. Letkaa johti sellainen iso jenkkien poliisisarjoista tuttu musta Suburban ja sen perässä parijonossa tuli ensin muutama kymmenen poliisiautoa ja sitten tuli satamäärin poliisimoottoripyöriä! Kaikilla oli kaikki mahdolliset majakat päällä. Sitten seurasi iso joukko sivilipyöriä, joista joissakin näkyi olevan myös hälytysvaloja. Ja sitten tuli taas kilometritolkulla poliisiautoja! Emme ole koskaan nähneet tuollaista määrää poliisiautoja ja tuskin tämän koommin nähdäänkään. Kuvasin saattuetta sekä video-, että tavallisella kameralla ajaessani vastakkaiseen suuntaan semmoista 80 - 100 km tuntivauhtia ja koko asetelma vaikutti aivan epätodelliselta. Mistä voi riittää tämmöinen määrä poliisikalustoa ajamaan aamuruuhkan keskellä kohti New Orleansin keskustaa? Ja minkä vuoksi? Ihan ensimmäisten autojen tullessa näkyviin ajattelimme, että Obama tai joku muu tappi on liikkeellä, mutta hyvin pian selvisi, että ei Obamakaan tuommoista määrää kalustoa saattueeseensa tarvitse. Ja sitten ne sadat mp-poliisit...? Seuraavaksi tuli mieleen, että oliko joku poliisi ammuttu virantoimituksessa ja kyseessä on jokin muistosaattue tai vastaava, mutta kun ajoneuvoja vain tuli ja tuli ei tuokaan enää käynyt järkeen. Mysteeriksi tuo meille jäi, mutta sopii ja vahvistaa vanhaa sanontaa Amerikasta, eli siellä kaikki on suurta. Niin totisesti oli tämäkin poliisikaluston muodostama kolonna.
Kun edellisestä ihmettelystä oli selvitty ja samalla todettu, että nyt voikin sitten päästellä vähän reippaammin kun tämän ja naapuripiirikunnan ynnä ehkä naapuriosavaltioidenkin poliisit olivat juuri kaikki ajaneet meitä vastaan kohti New Orleansia. Liikennevalvontaan ei yksinkertaisesti voi enää riittää väkeä. Tämän toteamuksen jälkeen keskityimmekin ihmettelmään kymmenien mailien pituista osaa Interstate 55:tä, joka oli päätetty rakentaa keskelle rämeikköä betonipilareiden päälle. Ja vielä kahtena täysin erillisenä osana, eli molemmat kaksikaistaiset osat (meno ja paluu) olivat kokonaan irti toisistaan eli kaistapuolikkaiden välillä oli matkaa joitakin kymmeniä metrejä enimmillään ja vähimmillään muutama metri. Terästä ja betonia on kulunut tähänkin projektiin aivan käsittämättömiä määriä. Leukailimme, että osavaltion / liittovaltion hallinnossa täytyy jollakin olla todella hyvät suhteet betoni- ja sementtiteollisuuteen. Joku tuon alan firma (tai firmat) on saanut tuostakin projektista unelmakeikan. Siinä on päässyt todella valmistamaan suurina sarjoina isoja betonipilareita ynä muita useita metrejä maanpinnan yläpuolella kulkevan tien ja sen kannen eri osia. Äkkiä jos laskee, että tiellä on pituutta vaikka 60 km ja siinä on pyöreitä noin 1000 mm halkaisijaisia betonipilareita vaikkapa 4 kpl jokaista 40 metriä kohti saadaan pilareiden lukumääräksi 9000 kpl. Ja siihen kaikki muut betoniosat...Huima on ollut tieprojekti, täytyy sanoa.
No, sitten matkamme jatkui ja Interstatea oli hyvä päästellä semmoista 85 mailin (136 km/h) vauhtia kun koko muukin liikennevirta ajoi lähes samaa kyytiä rajoituksen ollessa 70 mph. Jossain vaiheessa päädyimme pois Interstatelta ja jouduimme ns highway-luokan teille, jotka ovat usein myös nekin nelikaistaisia, mutta niissä on suoria risteyksiä ja pihaliittymiä ja liikennevalojakin, jolloin rajoitus on joko 55 tai 65 mph. Kari oli vetovuorossa ja hän päästeli mielestäni turhankin suruttomasti edelleen sellaista 80 mph vauhtia, joten jättäydyin tarkoituksella jälkeen koska huomasimme molemmat, että ihan kaikki valtakunnan poliisit eivät ollet aamulla ajamassa meistä vastaan vaan niitä oli riittänyt vielä näillekin pikkuteille.
Niinpä sitten kävikin, että eräs sheriffi ajoi meitä vastaan kaksikaistaisella highwaylla juuri kun meillä oli vauhtia noin 70 mph 55:n alueella. Kaveri käänsi Crown Victoriansa ympäri juuri kun Kari oli ehtinyt lohduttaa minua Scala Riderin välityksellä, että " ei ne meikäläisten pikkutekijöiden perään lähde, ne ottaa vaan kiinni tosikaahareita." Muutama minuutti noiden lohdutussanojen jälkeen huomasin minut ohittamassa olevan sheriffin virka-auton kaikessa juhlavalasituksessaan ( ja jenkkipoliisien uudet strobohälytysvalot OVAT todella huomiotaherättävät) ja kaveri ajoi Karin perään ja komensi pysäyttämään. Minä olin siis poliisin perässä ja kun hän ja Kari pysähtyivät ohitin sheriffin varovaisesti mutta hän viittasi myös minut pysähtymään. Ajoin Karin etupuolelle tien sivuun ja Kari olikin jo jutuissa poliisin kanssa tässä vaiheessa. Karilta kysyttiin ajokorttia ja sitten, että mihin meillä oli sellainen kiire kun 55:n alueella ajettiin yli seitsemääkymppiä. Kari vastasi rehellisesti, että ei minnekään. Tähän poliisi sanoi, että ajakaahan jatkossa hiljempää ja palasi autolleen, käänsi sen ja lähti ajamaan takaisinpäin. Minä olin tässä vaiheessa vasta saanut kypäräni riisutuksi ja menin hölmönä Karin luokse kysymään, että mitäs nyt? Kari sanoi, että ei mitään. Jatketaan vaan matkaa. Samassa näimme kuinka takaisinpäin lähtenyt musta sheriffi veivasi taas isoa Fordiaan ympäri tiellä meistä noin 400 metrin päässä ja hetken päästä auto paahtoi meidän ohitsemme valot välkkyen ja moottori ärjyen yhden piruparan autoilijan perässä. Tämä ei varmasti selvinnytkään nuhteilla, jonka päättelimme siitä, että mies istui jo poliisiauton takapenkillä meidän puettuamme kypärät uudestaan ja muutenkin toivuttuamme hämmästyksetämme ja sivuuttaessamme heidät muutaman sadan metrin päässä.
Jälkeenpäin Kari totesi, että näköjään pitää koluta 49 USA:n osavaltioita ennenkuin pääsee / joutuu poliisin pysäyttämäksi. Ilmiselvästi saimme ulkomaalaisina armoa. Kaveri katsoi viisaimmaksi olla ryhtymättä paperisotaan kahta täysin käsittämättömällä kielellä varustettua ajokortinhaltijaa vastaan ja päästi meidät varoituksella. Huh huh...
Tästä jatkoimme matkaa hieman vauhtia himmaten kohti Memphisiä ja Gracelandia, jonka portilla kävimme ja totesimme, että tämähän on nyt nähty. Kello oli jo neljän maissa iltapäivällä ja lämpötila oli ollut jo pahimmillaan hetkeä aiemmin tasan 100 Fahrenheitia eli vajaat 38 C. Ei yhtään huvittanut maksaa ensin portilla muutama taala pelkkää parkkimaksua ja sitten lähtiä hikipäissämme talsimaan Elvis-vainajan kotipaikkaa ympäri ajovarusteissa. Semminkään kun kumpikaan emme edes ole mitään Elvis-faneja...
Pakolliset valokuvat Graceland-kyltin alla ja suunta kohti Comfort Inn- ketjun motellia, jollaisista meillä oli edellisreissuilta ihan hyvät kokemukset. Huone irtosi hintaan 75 taalaa ja risat AAA-kortin alennuksella. Suihkuun ja nauttimaan ilmastoidun huonee viileydestä.
Aamulla kohti Nashvillea parin vuoden takaisten tuttavien Jim ja Penny Mooren kotiin, jonne meidän pitäisi saapua alkuiltapäivästä. Matkaa on vain reilut pari sataa mailia. Karin uusi Wingi koetetaan saada myös öljynvaihtoon iltapäivällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti