Sunnuntai 2.9 Stevens Point WI - Oak Park IL 410 km

Sunnuntain lähtö meinasi venähtää kun kirjoittelin tätä blogia...Liikkeelle päästiin kymmenen jälkeen ja reitti kulki isoja nelikaistahigwayta pitkin kohti Chicagoa.

Ilma oli edelleen poikkeuksellisen lämmintä ja odotettavissa oli aiemmin viikolla myös Chicagossa riehuneen sademyrskyn rippeitä. Lopulta emme kuitenkaan niihin törmänneet.







Iltapäivällä kävimme sitten vielä tankkaamassa Wingit vähän ennen saapumista Larryn talolle, koska tämä oli viimeinen ajopäivämme. Gaylen Brotherson oli luvannut hakea pyörät pois seuraavana päivänä Larryn talolta.
Tässä "biker chicks" juomatauolla kuuman päivän lopulla.

 







5300 kilometriä on onnellisesti takana ja Wingit saivat pusut repsikoilta hyvin hoidetusta työstä. Täytyy tässä Bemarimiehenkin kyllä taas kerran myöntää, että jos murheettomalle matkalle Amerikkaan haluaa lähteä, niin ei kyllä ole Wingin voittanutta.

Me suomalaiset olimme ensimmäisinä Larryn talolla, joka seikka tuli jo selväksi aika aikaisin iltapäivällä kun kyselimme puhelimitse toisen porukan kuulumisia. Larry oli edellispäivänä vienyt Billin ja Buzzin aiemmin mainituilla Apostle -saarille mutta he olivat saapuneet sinne sen verran myöhään, että he olivat missanneet aamupäivän laivaristeilyn saarten ympäri.  Niinpä he odottelivat sitten yli kaksi tuntia risteilylle pääsyä, joka kesti kolme ja puoli tuntia...Lopputuloksena oli, että he pääsivät liikkeelle Lake Superiorilta vasta kahdeksan aikoihin lauantai-iltana ja tästä seurasi sitten aikamoinen kaahaus pimeässä illassa kohti Larryn tyttöystävän Amyn kesämökkiä, jonne porukka saapui iltakymmen jälkeen. Sunnuntaille jäikin sitten aika pitkä siivu ajettavaa ja tämän seurauksena me suomalaiset olimme jo ehtineet asettua taloksi ja käydä syömässäkin ennenkuin isäntäväki ynnä Bill ja Buzz vaimoineen saapuivat. Kuvassa Cindi, Bill, Mary, Buzz, Kari ja Ari Larryn talon avokuistilla lämpimässä illassa.
Larryn lainaama naapuritalo tuli taas tarpeeseen koska yöpyjiä oli meidän suomalaisten lisäksi vielä kaksi pariskuntaa. He tosin lähtivät maanantaiaamuna aikaisin jatkamaan kotimatkaansa, joten me hyvästelimme heidät jo valmiiksi sunnuntai-iltana.


 

Lauantai 1.9.Duluth MN - Stevens Point WI 470 km

CCR oli ohi ja lauantai oli siis jo perinteinen kotiinlähtöpäivä. Tässä maassa kun nuo kotimatkat on monilla sen verran pitkiä, on pippalot parasta lopetella ajoissa.
Meillä oli siis suuntana Larryn talo Chicagon laidoilla Oak Parkissa ja olimme saaneet avaimen siltä varalta, että päädymme sinne omin nokin. Tuolta alkoi vaikuttaa aika pian, sillä Larry ynnä Bill ja Buzz pyöräkuntineen suunnittelivat vielä sightseeingiä Lake Superiorilla sijaitseville Apostle Islandille http://www.nps.gov/apis/index.htm  Meidän aikatauluumme tuo saarivisiitti ei oikein sopinut vaan käytyämme yhteisellä aamiaisella Delta Dinerilla Wisconsinissa (noin 50 mailia Duluthista) http://www.deltadiner.com/  jatkoimme kahden Wingin voimin matkaa kohti Chicagoa.

Jaahas, nyt kun ollaan jo kotona näyttää tuo kuvien liittäminenkin taas onnistuvan...
Tässä matkaseuruettamme vasemmalta lukien pariskunnat: Steve&Cheryl Coloradosta, Scott&LuAnn Floridasta, Ari&Irja Suomesta, Kari&Mirja Suomesta, Buzz&Mary Illinoisista, Bill&Cindi Utahista, Larry&Amy Illinoisista ja Wayne&Robin New Yorkista





Matkaa oli sen verran, että kahdelle päivälle tuo noin 850 km oli meidän tarkoitus jakaa.

Iltapäivällä satuimme sitten ajamaan ohi tuommoisesta paikasta. Minä en tuota edes huomannut, vaan Kari ja Mirja siitä mainitsivat pari km myöhemmin kun haimme ilmaa Karin Wingin renkaisiin. Palasimme ja ehdimme paikalle juuri kymmenen minuuttia ennen paikan sulkemisaikaa.
Matkamuistomyymälä oli täynnä Suomi-kamaa. Siellä oli vaikka mitä, oli aitoja Toikan lintuja, oli suomen lippuja, oli lapinleukuja, tarroja, rintanappeja esim teksteillä "Have you hugged your FINN today" ynnä muuta.

Pihapiirissä oli lisäksi kaksi vanhaa asuintaloa 1920-luvulta sekä etualan saunarakennus. Kaikki on siirretty museon aluelle jostain lähikuntien alueilta. Tuvissa oli sen aikaisten suomalaisten tavaroita ja sauna oli kuten suomalainen sauna ainakin.


Iltapäivän lopulla päätimme asettua taloksi Stevens Point - nimisen kaupungin Comfort Suites-motelliin. Sieltä käsin kävimme vielä illallisella paikallisessa japanilaisravintolassa ja jälkiruoalla Coldstone-ketjun jäätelöbaarissa. Siellä on tarjolla noin parikymmentä jäätelölaatua ja sen lisäksi tolkuton määrä jäätelöön sekoitettavia mausteita kuten karkkeja, pähkinöitä, monenlaista suklaata, erilaisia keksejä, marjoja ja vaikka mitä. Toivotut mausteet sotketaan jäätelöön kylmäpöydällä ja onneksi tuli tilatuksi vain pieni annos, koska sekin on meikäläisittäin jo iso.








  

Keskiviikko 29.8. - perjantai 31.8. Curve Cowboy Reunion

CCR jatkui entisten vuosien malliin, joita olenkin jo aiemmissa tarnoissani selostanut. Tänä vuonna osallistujia oli noin 190 eli kauas on tultu vuoden 2006 Braseltonin yli 500:sta. Ohjlemassa oli mm. pientä laivaristeilyä Lake Superiorilla, joka ei ihan pikkulätäkkö maailman kolmanneksi suurimpana järvenä olekaan. Laivaristeilyllä meidät vielä yllätti ”merirosvoporukka”, jotka olivat järjestäjien hommaamia opiskelijoita asiaankuuluvissa puvuissaan ynnä miekoissaan ja pääkallolipuissaan. He saivat kerätyksi reilut 500 dollaria risteilyvierailta samaan hyväntekeväisyyspottiin, johon tapahtuman muutkin aktivitetit pyöränpesuineen ja ”hiljaisine huutokauppoineen” rahaa keräsivät.

Lopputuloksena kaikesta touhusta oli jälleen, että CCR:n järjestelytoimikunta saattoi luovuttaa 30.000 dollarin shekin hyväntekeväisyyskohteena olleelle nuorisotyöhön keskittyneelle paikalliselle järjestölle! Kyllä jenkit tuon rahan ker(j)uun totisesti osaavat...

 

CCR:n puolesta ei mitään yhteisiä ajolenkkejä ole järjestetty. Tämä johtuu amerikkalaisesta lainsäädännöstä ynnä lakimiehistä, joiden ansioista järjestäjät voidaan vetää vastuuseen mistä tahansa yhteisen ajolenkin aikana mahdollisesti tapahtuneesta honkkelista vaikka vastuustavapautuspaperi olisikin allekirjoitettu.

 

Me kävimme Nashvilletuttujemme Jimin ja Pennyn autolla noin 60 mailia Duluthista pohjoiseen sijaitsevassa Soudanin rautakaivosmuseossa. Siellä mentiin v. 1962 lopettaneen kaivoksen uumeniin (n. 730 metriin) sen aikaisella kaivoshissillä ja maan alla ajeltiin vielä toista kilometriä kaivosjunan kyydissä.  Tuolla olikin vaihteeksi oli tarjolla kiinteää + 11 asteen lämpötilaa ja auringonvaloa nolla, joten ei voitu valittaa ainakaan liiasta kuuumuudesta. eipä kyllä toisaalta käynyt kateeksikaan sen aikaisten kaivosmiesten työoloja.

 

Jaa niin, en ehkä maininnut, miksi olimme Pennyn ja Jimin AUTON kyydissä. No, siksi kun heidän -99-mallisen K 1200 LT:n perä hajosi vähän ennen St. Louisia. Pyörä jäi korjaamolle ja pariskunta otti alleen vuokra-auton, jolla matka jatkui Duluthiin. Suunnitelmana oli sitten paluumatkalla poimia korjattu pyörä ja ajaa sillä kotiin.

Perjantaina ajelin yksikseni Suomeen. Finland, Minnesota on pieni yhden huoltsikan, sekatavarakaupan ja baarin sisältävä kaupunki- tai kyläpahanen noin 40 mailia Duluthista koilliseen pitkin Lake Superiorin rantaa. Finland ei kylläkään sijaitse järven rannalla vaan kuutisen mailia siitä sisämaahan päin. Kaupunki on perustettu 1905 aivan ilmeisesti suomalaisten toimesta, mutta ei siellä enää suomen kieli suuremmin kajahdellut. Tutkimukseni tosin rajoittuivat kylän kolmeen palveluntarjoajaan, bensa-asemaan, sekatavarakauppaan ja Moose Lodge-nimiseen kapakkaan. Kari ja Mirja olivat poikenneet samassa kylässä edellispäivänä ja heidän kuulemansa mukaan kylän pikku hotellia pyörittävät suomalaissisarukset. Kukaan meistä ei kylläkään tullut käyneeksi testaamassa heidän suomenkielen taitoaan.
Noissa pohjoisen osavaltioissa (Minnesota, Michigan, Wisconsin ja Kanada tietysti) tunnetusti toki on paljon viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevaa suomalaisasutusta ja toki tapasimmekin heidän jälkeläisiään niin tällä kuin aiemmillakin retkillämme. Sukupolvia on vain ehtinyt vaihtua sen verran, että ainakin kielitaito jollei sentään juuret ovat ehtineet unohtua.   

Tiistai 28.8. La Crosse WI – Duluth MN 485 km

Hotellista isonkin porukan lähtö onnistuu siedettävällä täsmällisyydellä, koska kenekään ei tarvitse tehdä muuta kuin pakata kaikki mukana olevat kamansa kyytiin. Niinpä baanalla oltiin jo yhdeksän jälkeen, mutta matkanjohtajamme Larry olikin ohjelmoinut matkamme aloitukseksi käynnin La Crossen laitamilla sijaitsevalle Grandadin näköalapaikalla, joka lienee yksi Wisconsinin korkeimmista paikoista. Kyseessä ei sentään ollut mikään Kalliovuorten maisema, mutta olipahan kumminkin muuta maastoa korkeampi kukkula. Siitä saattoi myös selvästi havaita miten La Crossen kaupunki sijaitsi isossa laaksossa, jonka toisella laidalla näkyi muutaman kilometrin päässä samanlainen kukkulajono, jolla itse olimme.

Tuo kukkulanihmettely kaikkine reitinetsimisineen (Larry ja hänen kolme navigaattoriaan...) vei sen verran aikaa, että ulos La Crossesta päästiin vasta puoli yhdentoista maissa. Eräällä tankkauspaikalla puolen päivän maissa aika kaukana pääväylistä sattui kuin ihmeen kaupalla paikalle myös oma meksikolaisemme Kentuckysta eli Jessie Gessullaan. Hän oli ollut myös Larryn luona yötä suununtaista maanataihin, mutta lähtenyt jo ma-aamusta ajamaan kohti pohjoista tavatakseen poikaansa, joka asui jossain matkan varrella. Jessie oli yöpynyt ihan muualla kuin La Crossessa, mutta jollain ihme tuurilla hän oli nähnyt sakkimme tiellä juuri ennen kuin menimme bensikselle.

Tankkauksen yhteydessä tulimme Irjan kanssa syöneeksi vähän reilumman välipalan ja kun Larry tämän jälkeen ilmoitti, että tunnin päästä on lounastauko, päätimme me tuossa vaiheessa jatkaa matkaa ja jättää muun porukan syömään lounastaan erääseen norjalaisravintolaan. Meillä kun ei ollut enää pätkääkään nälkä. Sen sijaan Irja halusi jo Duluthin Radisson-hotelliin suihkuun...

Niinpä valitsimme suorimman reitin Duluthiin ja saavuimme sinne jo kolmen jälkeen iltapäivällä. Kari ja Mirja olivat jääneet lounalle norskipaikkaan ja he olivat aluksi seurailleet Larryn vetämää ”nähtävyysreittiä” kohti Duluthia. Kun homma oli mennyt tavallisen Larrymaiseksi U-käännösrumbaksi he olivat erään tällaisen taas kohdalle sattuessa jättäneet uukkarin tekemättä ja jatkoivat yksin kohti Duluthia Wingin navigaattorin osoittamaa nopeinta reittiä. He saapuivat perille noin puolitoista tuntia meidän jälkeemme, muttta vielä hyvissä ajoin ennen CCR:n tervetuliaiskokkareiden alkua. Sen sijaan Larry ynnä muut ryhmämme jenkit saapuivat tavoilleen uskollisina hotellin pihaan juuri kun muu juhlaväki oli astelemassa parin korttelin päässä sijaitsevaan huikeaan rautatiemuseoon tervetuliaistilaisuuteen. Tästähän tietysti tuon jälkiryhmän naispuoliset jäsenet taas kovasti Larrya kiittelivät...

Ilta rautatiemuseossa oli onnistunut vaikka vanhojen ja uusien tuttujen tapaaminen aika pahasti esillä olevaan veturi- yms. kalustoon tutustumista häiritsikin. Näytillä oli mm 8:lla vetävällä pyörällä varustettu tajuttoman kokoinen Baldwin-höyryveturi vuodelta 1940, jonka pituus on yli 40 metriä (ilman tenderiä) ja joka veti aikoinaan noin 200-vaunuisia rautamalmijunia rautakaivosalueilta Duluthin satamaan. Hirviö muutti vettä höyryksi lähes 40.000 litraa tunnissa ja kulutti hiiltä lähes 200 kiloa minuutissa! Veturin tunnissa kuluttama hiilimäärä olisi riittänyt omakotitalon parin talven tarpeiksi...

Ilta jatkui vielä tutun Booze Brothers -”salaseuran” kokoontumisella huoneessa 227, jossa suuri osa tuohon kinkeriin osallistujista odotti kieli pitkällä suomalaisten tuliaisia eli Salmiakkikossua, joka oli saavuttanut suuren suosion jo edellivuonna Idahon Boisessa.

Maanantai 27.8. Oak Park IL – La Crosse WI 507 km

Kun lähtöä tekevien pyöräkuntien määrä on viisi ja yksi pyöräkunnista lähtee kotoaan ja aloittaa pakkaamisen vasta aamulla, saa aikataulutavoitteille heittää hyvästit jo heti kättelyssä. Larrylla ja Amyllä oli monia asioita hoidettavanaan vielä ma-aamuna, joista yksi oli Larryn hoitama reittikarttojen tulostus koko porukalle. Wingin automaista navigaattoria olen jo ”kehunut” aiemmissa tarinoissani, joten ei tässä siitä nyt sen enempää...Yhtä kaikki, naputtelimme sen raivostuttavalla käyttöliittymällä Larryn reitin varressa olevia kaupunkeja lopusta alkuunpäin ja kun homma oli valmis noin kymmenenltä aamulla, ilmoitimme Karin kanssa muulle porukalle, että nyt Suomipojat ja -tytöt lähtee baanalle. Edellispäivän sade oli taas tipotiessään ja helle kolkutteli jälleen tuttuja kolmenkympin ylittäviä lukemia.

Kun Larry oli suunnitellut reittiämme, oli hän aloittanut sen tulostuksen vasta Beloitin kaupungista, jonne oli matkaa pitkälti toista sataa kilometriä. Reitin alkuosan ulos Chicagosta hän oli vain kuitannut suullisella maininnalla ”kannattaa käyttää Toll Roadeja” (eli maksullisia moottoriteitä), jotta päästään sujuvasti ulos Chicagon maanantaiaamun ruuhkista. Navigaattoreidemme mielestä niiden käyttö ei kuitenkaan muka ollut viisasta vaan ne yrittivät ajattaa meitä maksullisilta teiltä pois lähes joka liittymästä, vaikka ”Toll Road” -esto ei ollutkaan päällä. Alkuosa matkastamme oli aika tylsää nelikaistatietä, josta iso osa ei ollut edes mitään varsinaista meikäläisen tyyppistä moottoritietä, vaan pihaliittymillä ynnä muillakin risteyksillä varustettua highwayta, jonka nopeusrajoitus oli naurettavat 55 mph (88 km/h).

Jossain Wisconsinin puolella tie muuttui kaksikaistaiseksi ja maisematkin alkoivat muuttua vähän kumpuilevammiksi ja tiehen ilmestyi mutkia! Kun vauhti alkoi tien kavetessa ja mutkien lisääntyessä kasvaa, alkoi takapenkin naputuskin koventua – etenkin kun aika monet kurvit olivat sorakuorrutettuja piennarsoran levittyä ajoradalle jonkin ison maatalouskoneen tms jäljiltä. Itsekin jo yhden Wingin soran takia kumonneena otin kaarteet vähän varovaisemmin, ettei tarvitsisi uudestaan ryhtyä selvittelemään vuokraajan kanssa rumaan kuntoon mennyttä maalipintaa repsikan mahdollisesti saamista traumoista nyt puhumattakaan.

Meillä ei ollut mitään tietoa siitä, milloin jälkijoukko eli Larry, Buzz ja Bill oikein pääsivät lähtemään ja koetimme tavoittaa heitä kännykällä, mutta eihän siellä Wisconsinissa eurooppalaista kännykkäpalvelua niin vain tarjolla ollutkaan. Verkkoa oli tarjolla todella niukasti ja lopulta päädyin ajelemaan iPhone kädessäni ja kyttäämään milloin AT&T:n palkit ilmeistyivät näkyviin ja heti kun kännykkäverkkoa oli, vedin tien sivuun soittamaan.

Kävi ilme, että jälkiporukka oli päässyt lähtemään vasta lähes puolitoista tuntia meidän perässä ja he tavoittelivat kyllä samaan La Crossen kaupunkiin kuin mekin. Sovimme, että me koetamme saada huoneet kaupungin Super 8 -motellista koko porukalle. Olimmekin siellä noin kuuden maissa illalla ja huoneiden varaus onnistui. Tällä kertaa paremmalla onnella kuin v. 2009, jolloin yritimme Larryn ynnä kuuden suomalaisen kanssa samaan motellin, mutta tilaa ei ollut ja jouduimme turvautumaan lähes vastapäätä sijaitsevan TraveLodgen palveuihin.

Illalla koko konkkaronkkamme etsiytyi vielä paikalliseen hotelli/ravintolaan syömään, koska omassa motellissammehan ei mitään keittiötä edes ollut. Ei edes aamiaisen valmistelua varten, joka sekin hoitui pelkästään kertakäyttöastioiden ja annospakattujen ruokatarvikkeiden levittelyllä, kuten olen niin monesti aiemmin jo taivastellutkin.

Sunnuntai 26.8. Chicagossa

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana ja sateisena, mutta lämpötila oli edelleen lähes tropiikinomainen. Larry ja Amy olivat suunnitelleet sunnuntain sight-seeing -päiväksi ja lopulta lähdimmekin tusinan ihmisen voimin marssimaan Oak Parkin metroasemalle, joka sijaitsi reilin parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä Larryn talolta. Tästäkin Larry sai myöhemmin kuulla, koska hänen mukaansa juna-asema sijaitsi vain ”kolmen minuutin päässä”. Niin, ehkä autolla, mutta ei kävellen. Tästä amerikkalaisten yltiöoptimistisesta tyylistä vitsailtiin enemmänkin. Me olimme Karin kanssa nimittäin jo monesti todenneet, mitä ”wait a minute” tarkoittaa. Se tarkoittaa, että odota tunti. Tämä oli jo monesti todistettu erilaisten palveluiden yhteydessä...

No, porukkamme Larry & Amy, Buzz & Mary, Bill & Cindy, Steve & Cheryl, Kari & Mirja ynnä Ari & Irja matkasi siis Chicagon metrossa kohti keskustaa ja meno ja mekastus junanvaunussa valokuvauksineen oli aivan kuin reissulla olisi ollut sakki alle parikymppisiä. Amy oli pääoppaamme ja muutaman tunnin Chicagon downtownin katselmukseen sisältyi niin keskustan pilvenpiirtäjien ihmettelyä kuin sataman turistipyydyksiin tutustumistakin. Näimmepä yhdelle pääkaduista pinotun kasan ihan hyvännäköisiä poliisautojakin. Kyseessä oli jonkin elokuvan filmaukset, jota varten keskelle katua oli aseteltu sikin sokin neljä poliisin Crown Victroriaa – kaikki toisaan päin ajetun näköisinä ja yksi katollaan. Kolme neljä kadunreunan siviiliautoakin oli murjottu samassa rytäkässä. Siinä ne olivat yhdellä Chicagon keskustan pääkaduista ja ohikulkijat luonnollisesti niitä ihmettelivät ja valokuvasivat. Filmausporukkaa ei näkynyt missään. Romukasa oli vain poliisin lippusiimalla eristetty ja yksi ihan oikea poliisi piti vähän vartiota paikan äärellä ja huitoi risteävän kadun autoilijoita olemaan kääntymättä tälle ”romukadulle”.

Illansuussa Oak Parkiin palatessamme sade yltyi aivan kaatosateeksi ja porukka olikin viimeisen kävelyosuuden jälkeen kuin uitettuja kissoja. Onneksi sade oli vain märkää eikä kylmää, joten ei tuosta läpikastumisesta mitään suurempia traumoja jäänyt.

Maanantain tavoitteena oli päästä noin puolimatkaan kohti Minnesotan Duluthia, jonne Larryn tekemän reitin mukaan oli matkaa noin 600 mailia eli tuhannen kilometrin verran.

Lauantai 25.8. Du Quoin IL - Oak Park IL 520 km

Lauantaiaamun suunnitelmana oli taas päästä baanalle kohti Chicagoa aamukymmeneltä, joka tämän porukan tuntien vaikutti jo alusta pitäen täysin utopistiselta. Etenkin kun edellisiltana meni aika myöhään...

Kymmeneltä lauantaiaamuna kävi Buzzin ja Maryn keittiössä aika vilske kun itse kukin nautti aamiaistaan ja samalla keräsi tavaroitaan ja pakkasi niitä kuka pyöriin kuka pyörien perässä kulkeviin Uni-Go – perävaunuihin. Lopulta kolonnamme pääsi liikkeelle yhdentoista jälkeen. Buzz ja hänen uusi K 1600 GT oli keulassa. Seuraavana oli Bill ja Cindi sekä heidän K 1600 GTL + Uni-Go ja sitten Steve ja Cheryl sekä heidän K 1200 LT + Uni-Go ja viimeisenä pari suomalaista GoldWingeillään.

Olimme siis matkalla Chicagon yhteen naapurikaupunkiin Oak Parkiin, jossa asuu ystävämme Larry uuden tyttöystävänsä Amy 2.0:n kanssa. Hänen edellinen tyttöystävänsä sattui myös olemaan nimeltään Amy, mutta häntä kutsutaan Amy 1.0:ksi. Ajomatkamme saimme tehdä edelleen yli kolmenkympin helteessä ja saapuessamme jo lähelle Oak Parkia ja Larryn asuinalueita kadotimme Karin. Hän oli jäänyt eräässä risteyksessä liikennevaloissa vasemmanpuoleiselle kaistalle eikä huomannut, että koko porukka kääntyikin valoista oikealle. Buzzilla oli entisenä chicagolaisena tiedossa sujuvimmat reitit Larryn talolle, joita Karin Wingin navigaattori ei tiennyt. Kari jumittuikin matakallaan erääseen tasoristeykseen ihmettelemään yli sadan vaunun mittaista tavarajunaa, joka blokkasi kadut poikki pitkäksi aikaa ja syntyneen ruuhkan purkamisessa menikin sitten aikaa. Lopulta hän saapui parikymmentä minuuuttia muiden perässä ja Larry onnittelikin Buzzia siitä, että nyt myös tämä oli liittynyt ”suomalaisia hukkaavaan” moottoripyöräoppaiden porukkaan. Larryhan itse hukkasi vuoden takaisella reissullaan kaksikin suomalaispariskuntaa, toisen autolla ja toisen mp:llä ajavan .

Saavuimme siis Larryn ja Amyn talolle iltapäiväkuuden maissa ja siellä olivatkin jo Mirja ja Irja vastassa. Larry oli käynyt heidät tuntia aikaisemmin hakemassa O'Haren kentältä. Larryn talon majoituskapasiteetti oli noin tuplasti ylittynyt kun paikalla oli nyt pariskuntia isäntäväen lisäksi kuusi kappaletta. Siellä oli nimittäin jo meitä ennen saapunut Wayne ja Robin New Yorkista. He ajavat sivuvaunullista K 1200 LT:tä, jolla he ovat käyneet mm. Alaskassakin.

Illan kuluessa Larryn barbequeta kävi nauttimassa myös iso joukko ystäviä ja naapureita ja osa porukastamme majoittuikin sitten yöksi yhteen tyhjään naapuritaloon, jonka Larry oli naapureiltaan saanut lainaksi. Ilta oli lämmin ja kostea ja sadetta oli tiedossa. Etelässä riehui samaan aikaan hurrikaani Isaac, joka alta me suomipojat taas ihmeellisellä tuurillamme olimme ajelleet sopivasti pois.

Perjantai 24.8. Franklin TN -. Du Quoin IL 395 km

Nukuttiin vaihteeksi muualla kuin motelleissa ja kyllä tämä Jimin ja Pennyn talo totisesti ihan jotain muuta olikin. Melkomoinen lukaali, josta sain saman moottoroidulla vessanpöntöllä varustetun vierashuoneen kuin pari vuotta sitten. Penny entisenä parinkin ravintolaketjun omistajana loihti meille vielä hienon aamiaisen.
Jim ja Penny olivat siis lähdössä syyskuun 5. päivänä Eurooppaan, josta syystä heidän tulonsa CCR:ään Duluthiin näytti epävarmalta. He olivat kuitenkin tehneet sinne aikoinaan rekisteröitymisen ja tilanneet kaikenlaista tapahtumarekvisiittaa kuten paitoja, takkeja yms. ja Jim pyysi minua sitten noutmaan ne postittamaan heille.
Kun hyvästelimme pihalla siinä puoli yhdeksän maissa sanoi Penny Karille, että he saattavatkin itse ilmestyä Duluthiin...Tämä vahvistuikin siteen seuraavana päivänä kun saimme heiltä viestin, että he päättivät lähteä matkaan kohti Duluthia ja Euroopan reissu oli peruttu! Toiset ne osaa tehdä ripeitä päätöksiä.
Päivästä näytti tulevan taas kuuma kuin mikä ja jäätermokset täytettiin Pennyn jääpalakoneesta ennenkuin suuntasimme Interstate 24:lle kohti luodetta ja myöhemmin Interstate 54:ää kohti pohjoista. Olimme siis menossa hammaslääkäri Buzzin ja vaimonsa Maryn luokse Illinoisin Du Quoiniin, jonne pääsimmekin aika hyvissä ajoin eli jo heti puolen päivän jälkeen.
Navigaattorimme eivät heti löytäneet heidän taloaan ja kun seisoimme Wingiemme kanssa erään koulun pihalla soittamassa Buzzille ilmestyi taaksemme torvet soiden iso pickup, josta astui ulos iso kaljupäinen utahilaismies eli Bill. Hän väitti kahden Wingin Suomen lippujen kanssa olevan Du Quoinin tuppukylässsä sen verran harvinainen näky, että tämän porukan oli pakko olla tuttuja! Bill ja Cindi Utahista olivat saapuneet jo edellispäivänä ja Bill sattui olemaan matkalla Buzzin hammasklinikalle, jossa koko muu porukka (eli Buzz ja Mary, sekä Steve ja Cheryl Coloradosta) sekä Cindi) jo olivatkin. Tarkoituksena oli ottaa muutama hölmöilyvalokuva, jossa koko porukka heiluu hoitotuolissa makaavan Steven ympärillä moottoripyöräkypärät päässä! Kaikkea tuolle porukalle mieleen tuleekin...

Pääsimme siis lopulta Buzzin ja Maryn talolle, jossa kävimme suihkussa huuhtomassa ajomatkan hiet. Ilma kun oli edelleen päälle kolmenkymmenen asteen.
Illan tullen koko porukka ja vähän muitakin ahtautui Buzzin pickupiin (kuusi naista ssiätiloihin ja kuusi miestä lavalle) ja suunnistettiin Du Quoinisa järjestettävään State Fair-tapahtumaan, joka muistuttaa lähinnä maatalousnäyttelyn, kaljafestivaalin ja rokkikonsertin risteytystä. Illan tähtiesiintyjänä oli Ozark Mountain Daredevils, joka lienee ollut maineensa huipulla joskun 80-luvulla, mutta kyllä papoista vieläkin svengiä irtosi.
Pehkuihin päästiin sitten joskus aamuyhden jälkeen...
 

Torstai 23.8. Germantown TN – Franklin TN 350 km

Herätys ilman herätyskelloa noin 6:30 ja sitten taas nauttimaan Quality Inn -motellin jenkkiaamiaista. Tämä Germantown on eräs Memphisin naapurikaupungeista aivan kuten Franklin on Nashvillen naapurissa. Kaupungit ovat kuitenkin ihan itsellisiä omine hallintosysteemeineen.

Tutulla Interstate 40:llä oltiin jo hyvissä ajoin puoli yhdeksän aikoihin ja ilma alkoi pikku hiljaa lämmetä lähdön 23:sta ja parin tunnin päästä oltiinkin jo taas tavanomaisessa kolmenkympin tietämissä. Olimme luvanneet olla Jimin ja Pennyn luona joskus iltapäivän alussa, mutta nyt Wingin navigaattori tarjoili saapumisajaksi jo 11:30 :tä. Tämä vaikutti jo turhan aikaiselta saapumisajalta, joten parin tunnin Interstate-paahtamisen jälkeen kävimme tankkaamassa ja annoimme navigaattoreillemme uudet ohjeet suunnistaa perille isoja pääväyliä valtellen. Saimmekin ajettavaksemme todella mukavia mutkittelevia ja äärimmäisen hyvässä kunnossa olevia maanteitä eikä reitin muuteos edes suuremmin vaikuttanut perilletuloaikaan.

Olin soittanut pari päivää aiemmin New Orleansista Jimille ja pyytänyt häntä tilaamaan paikalliselta Hondadiileriltä ajan Karin uuden Wingin öljynvaihtoa varten. Koska olimme hyvissä ajoin saapumassa Frankliniin päätimmekin viedä Karin pyörän suoraan huoltoon, varsinkin kun navigaattori näytti Hondadiilerin merkkiä aivan reittimme varrella. Soitto Jimille ja teimmekin treffit Hondamyymälään, jonne ajoimme suoraan ja jätimme pyörän sinne. Jim ja Penny tulivat sitten hakemaan meidät Hondakaupasta, jonka huoltomies oli vielä varmistanut pyörän omistajalta eli Street Eaglen Gaylen Brothersonilta sen, mitä kaikkea pyörälle piti tehdä. Kuulemma pelkkä öljynvaihto riitti...

Tämä Hondaputiikki on muuten se samainen pulju, jonne palautimme Karin kanssa kahden vuoden takaiset EagleRiderin Wingit ja jossa saimme vuokrausbisneksen osalta täydellistä nollapalvelua. Siellähän ei edes tiedetty meidän olevan tulossakaan puhumattakaan, että kukaan vuokrapyöristä tietävä ei ollut edes paikalla. Jim sai sitten jälkikäteen selvitellä palautuksia kun se minun pyöränihän oli käynyt kumollaan Vermontilaishotellin pihan koristekivien päällä. Ja Karin pyörä oli lipattu jopa kovemmassa vauhdissa, mutta kun se ei päätynyt kivien päälle vaan vain keskelle Conncticutin maantietä kaatumarautojensa varaan ei siitä tarvinnut meidän selvitellä mitään...

No, joka tapauksessa...olimme siis tämän päiväisen isäntäperheemme luona hyvissä ajoin ja iltapäivän ohjelmassa oli ensi lounas meksikolaistyyppisessä ravintolassa. Tämän jälkeen käytiin parissakin paikallismuseossa, joiden teemana oli Franklinin kaupungin joutuminen Amerikan sisällissodan toiseksi suurimman taistelun keskelle Gettysburgin jälkeen. Kaupungissa oli tuolloin noin 70 taloa ja taistelussa oli yhteensä mukana vajaat 40.000 miestä, joista kaatui noin 2500 ja jotka jäivät sitten franklinilaisten murheeksi ja pois siivottaviksi.

Illalla mentiin Puckett's -nimiseen paikallisravintolaan syömään kunnon countryillallinen ja kuuntelemaan Bluegrass-musiikkia.

  

Keskiviikko 22.8. New Orleans LA - Memphis TN 745 km

Nyt kun taas kaikki avaimmemme olivat tallella saatoimme suunnitella matkan jatkamista. Intercontinentalin erillismaksullinen aamiainen (25 USD/ hlö) jätettiin suosiolla väliin ja päätimme hankkiutua ulos New Orleansista ennen aamuruuhkia. Bensaa oli kuitenkin tankattava ensin, mutta tuon jälkeen lähdimme suunnistamaan kohti pohjoista ja ensimmäinen etappi oli kaupunki nimeltä Helena Arkansasissa. Tämä sen vuoksi, että saadaan Karille tuo puuttuva osavaltio.
Kummankin pyörän navigaattorilla oli sama päämäärä, mutta jonkun pikku sähläyksen tuloksena missasimme kuitenkin yhden rampin NOLA:n (New Orleans, Louisiana) ulosmenotiellä ja niinpä jouduimme vähän toiselle reitille.
Onneksi jouduimme. Pääsimme nimittäin todistamaan aivan (meille) ennennäkemätöntä tapahtumaa. Olimme menossa ulospäin New Orleansista Interstate 10:llä ja siinä ajellessamme siunailimme toisillemme vastakkaiseen suuntaan eli kaupunkiin päin johtavien kolmen tai neljän ajokaistan tolkutonta ruuhkaa. Sitten huomasimme, että koko vastaantuleva moottoritie olikin yhtäkkiä ihan tyhjä. Samantien huomasimme moottoritien rampeilla poliisiautoja, jotka estivät muun liikenteen pääsyn tielle. Tyhjää tietä riitti jonkun matkaa, kunnes yhtäkkiä kaukaa tuon vastakkaiseen suuntaan johtavan suoran tien horisontissa alkoi näkyä aivan tolkuton sinivilkkujen meri. Letkaa johti sellainen iso jenkkien poliisisarjoista tuttu musta Suburban ja sen perässä parijonossa tuli ensin muutama kymmenen poliisiautoa ja sitten tuli satamäärin poliisimoottoripyöriä! Kaikilla oli kaikki mahdolliset majakat päällä. Sitten seurasi iso joukko sivilipyöriä, joista joissakin näkyi olevan myös hälytysvaloja. Ja sitten tuli taas kilometritolkulla poliisiautoja! Emme ole koskaan nähneet tuollaista määrää poliisiautoja ja tuskin tämän koommin nähdäänkään. Kuvasin saattuetta sekä video-, että tavallisella kameralla ajaessani vastakkaiseen suuntaan semmoista 80 - 100 km tuntivauhtia ja koko asetelma vaikutti aivan epätodelliselta. Mistä voi riittää tämmöinen määrä poliisikalustoa ajamaan aamuruuhkan keskellä kohti New Orleansin keskustaa? Ja minkä vuoksi? Ihan ensimmäisten autojen tullessa näkyviin ajattelimme, että Obama tai joku muu tappi on liikkeellä, mutta hyvin pian selvisi, että ei Obamakaan tuommoista määrää kalustoa saattueeseensa tarvitse. Ja sitten ne sadat mp-poliisit...? Seuraavaksi tuli mieleen, että oliko joku poliisi ammuttu virantoimituksessa ja kyseessä on jokin muistosaattue tai vastaava, mutta kun ajoneuvoja vain tuli ja tuli ei tuokaan enää käynyt järkeen. Mysteeriksi tuo meille jäi, mutta sopii ja vahvistaa vanhaa sanontaa Amerikasta, eli siellä kaikki on suurta. Niin totisesti oli tämäkin poliisikaluston muodostama kolonna.
Kun edellisestä ihmettelystä oli selvitty ja samalla todettu, että nyt voikin sitten päästellä vähän reippaammin kun tämän ja naapuripiirikunnan ynnä ehkä naapuriosavaltioidenkin poliisit olivat juuri kaikki ajaneet meitä vastaan kohti New Orleansia. Liikennevalvontaan ei yksinkertaisesti voi enää riittää väkeä. Tämän toteamuksen jälkeen keskityimmekin ihmettelmään kymmenien mailien pituista osaa Interstate 55:tä, joka oli päätetty rakentaa keskelle rämeikköä betonipilareiden päälle. Ja vielä kahtena täysin erillisenä osana, eli molemmat kaksikaistaiset osat (meno ja paluu) olivat kokonaan irti toisistaan eli kaistapuolikkaiden välillä oli matkaa joitakin kymmeniä metrejä enimmillään ja vähimmillään muutama metri. Terästä ja betonia on kulunut tähänkin projektiin aivan käsittämättömiä määriä. Leukailimme, että osavaltion / liittovaltion hallinnossa täytyy jollakin olla todella hyvät suhteet betoni- ja sementtiteollisuuteen. Joku tuon alan firma (tai firmat) on saanut tuostakin projektista unelmakeikan. Siinä on päässyt todella valmistamaan suurina sarjoina isoja betonipilareita ynä muita useita metrejä maanpinnan yläpuolella kulkevan tien ja sen kannen eri osia. Äkkiä jos laskee, että tiellä on pituutta vaikka 60 km ja siinä on pyöreitä noin 1000 mm halkaisijaisia betonipilareita vaikkapa 4 kpl jokaista 40 metriä kohti saadaan pilareiden lukumääräksi 9000 kpl. Ja siihen kaikki muut betoniosat...Huima on ollut tieprojekti, täytyy sanoa.

No, sitten matkamme jatkui ja Interstatea oli hyvä päästellä semmoista 85 mailin (136 km/h)  vauhtia kun koko muukin liikennevirta ajoi lähes samaa kyytiä rajoituksen ollessa 70 mph. Jossain vaiheessa päädyimme pois Interstatelta ja jouduimme ns highway-luokan teille, jotka ovat usein myös nekin nelikaistaisia, mutta niissä on suoria risteyksiä ja pihaliittymiä ja liikennevalojakin, jolloin rajoitus on joko 55 tai 65 mph. Kari oli vetovuorossa ja hän päästeli mielestäni turhankin suruttomasti edelleen sellaista 80 mph vauhtia, joten jättäydyin tarkoituksella jälkeen koska huomasimme molemmat, että ihan kaikki valtakunnan poliisit eivät ollet aamulla ajamassa meistä vastaan vaan niitä oli riittänyt vielä näillekin pikkuteille.
Niinpä sitten kävikin, että eräs sheriffi ajoi meitä vastaan kaksikaistaisella highwaylla juuri kun meillä oli vauhtia noin 70 mph 55:n alueella. Kaveri käänsi Crown Victoriansa ympäri juuri kun Kari oli ehtinyt lohduttaa minua Scala Riderin välityksellä, että " ei ne meikäläisten pikkutekijöiden perään lähde, ne ottaa vaan kiinni tosikaahareita." Muutama minuutti noiden lohdutussanojen jälkeen huomasin minut ohittamassa olevan sheriffin virka-auton kaikessa juhlavalasituksessaan ( ja jenkkipoliisien uudet strobohälytysvalot OVAT todella huomiotaherättävät) ja kaveri ajoi Karin perään ja komensi pysäyttämään. Minä olin siis poliisin perässä ja kun hän ja Kari pysähtyivät ohitin sheriffin varovaisesti mutta hän viittasi myös minut pysähtymään. Ajoin Karin etupuolelle tien sivuun ja Kari olikin jo jutuissa poliisin kanssa tässä vaiheessa. Karilta kysyttiin ajokorttia ja sitten, että mihin meillä oli sellainen kiire kun 55:n alueella ajettiin yli seitsemääkymppiä. Kari vastasi rehellisesti, että ei minnekään. Tähän poliisi sanoi, että ajakaahan jatkossa hiljempää ja palasi autolleen, käänsi sen ja lähti ajamaan takaisinpäin. Minä olin tässä vaiheessa vasta saanut kypäräni riisutuksi ja menin hölmönä Karin luokse kysymään, että mitäs nyt? Kari sanoi, että ei mitään. Jatketaan vaan matkaa. Samassa näimme kuinka takaisinpäin lähtenyt musta sheriffi veivasi taas isoa Fordiaan ympäri tiellä meistä noin 400 metrin päässä ja hetken päästä auto paahtoi meidän ohitsemme valot välkkyen ja moottori ärjyen yhden piruparan autoilijan perässä. Tämä ei varmasti selvinnytkään nuhteilla, jonka päättelimme siitä, että mies istui jo poliisiauton takapenkillä meidän puettuamme kypärät uudestaan ja muutenkin toivuttuamme hämmästyksetämme ja sivuuttaessamme heidät muutaman sadan metrin päässä.

Jälkeenpäin Kari totesi, että näköjään pitää koluta 49 USA:n osavaltioita ennenkuin pääsee / joutuu poliisin pysäyttämäksi. Ilmiselvästi saimme ulkomaalaisina armoa. Kaveri katsoi viisaimmaksi olla ryhtymättä paperisotaan kahta täysin käsittämättömällä kielellä varustettua ajokortinhaltijaa vastaan ja päästi meidät varoituksella. Huh huh...

Tästä jatkoimme matkaa hieman vauhtia himmaten kohti Memphisiä ja Gracelandia, jonka portilla kävimme ja totesimme, että tämähän on nyt nähty. Kello oli jo neljän maissa iltapäivällä ja lämpötila oli ollut jo pahimmillaan hetkeä aiemmin tasan 100 Fahrenheitia eli vajaat 38 C. Ei yhtään huvittanut maksaa ensin portilla muutama taala pelkkää parkkimaksua ja sitten lähtiä hikipäissämme talsimaan Elvis-vainajan kotipaikkaa ympäri ajovarusteissa. Semminkään kun kumpikaan emme edes ole mitään Elvis-faneja...
Pakolliset valokuvat Graceland-kyltin alla ja suunta kohti Comfort Inn- ketjun motellia, jollaisista meillä oli edellisreissuilta ihan hyvät kokemukset. Huone irtosi hintaan 75 taalaa ja risat AAA-kortin alennuksella. Suihkuun ja nauttimaan ilmastoidun huonee viileydestä.

Aamulla kohti Nashvillea parin vuoden takaisten tuttavien Jim ja Penny Mooren kotiin, jonne meidän pitäisi saapua alkuiltapäivästä. Matkaa on vain reilut pari sataa mailia. Karin uusi Wingi koetetaan saada myös öljynvaihtoon iltapäivällä.   

Tiistai 21.8. Pensacola FL - New Orleans LA 400 km

Jaahas, täällä ollaan taas. Taistelin vartin verran kuvien latailujen kanssa ja homman toimimattomuus ei näyttäisi olevan kuvien koosta kiinni. Pienentelin kuvatiedostoja vaikka kuinka paljon ja aina tuli palvelimelta vastaukseksi samaa herjaa, joten tämä blogi saattaapi jäädä enempi kirjalliseksi kuin kuvalliseksi...

Vielä tiistaina oltiin ylhällä jo ennen viittä kun ei unta mukamas enää piisannut vaikka väsytti kyllä. Päivän ajosuunnitelma ei ollut pahan haastellinen, joten aamulla lähdimme La Quinta -motellin ravitsevan ja monipuolisen (lue: ihan päinvastaisen) aamupalan jälkeen suunnistamaan kohti Pensacola Beachia. Olin nimittäin ollut siellä vuoden 1974 eli vaihto-oppilasvuoteni keväällä tapaamassa suomalaista luokkatoveriani, joka vietti vastaavaa vuottaan siellä meikäläisen ollessa samaan aikaan Ohiossa. Pensacolan biitseistä oli mieleeni jäänyt sen miltei sokerinvalkoinen hiekka, joka häikäisi aurinkoisella ilmalla melkein kuin lumi.
Ajelimme siis edellisiltaisen taksikuskimme antamilla ohjeilla Pensacola beachille kolme mailia pitkän siltasysteemin yli ja vajaan tunnin maisemia ihmeteltyämme lähdimme suunistamaan kohti New Orleansia
Aamu oli rannalla vielä vähän pilvistä ja nuhjuista, mutta sitten kirkastui ja matka New Orleansiin ajettiinkin jo tavallisissa kolmenkympin keleissä eikä sateesta ollut enää tietoakaan.
Intercontinental löytyi New Orleansin keskustasta ranskalaiskorttelien läheltä ja kun oimme ajoissa perillä, pääsimme myös hyvissä ajoin hikisen ajopäivän jälkeen suihkuun ja edelleen kaupungin kuuluisinta aluetta ihmettelemään.
Ranskalaiskorttelit ja Bourbon Street erityisesti ovat kyllä käymisen arvoinen paikka ja amerikkalaiselle kaupungille harvinainen nähtävyys. En tiedä, miten paljon muutaman vuoden takainen hurrikaani Katrina sotki Bourbon Streetin ympäristöä, mutta tällä hetkellä ei noista tuhoista ainakaan enää jälkiä näy ellei osaa kysellä. Sen sijaan pahimmin veden alle joutuneissa esikaupungeissa  lienee jälleenrakennus monin paikoin edelleenkin ihan lähtökuopissaan vaikkakaan me emme niitä alueita omakohtaisesti nähneet.
Seikkailimme siis Bourbon Streetin jazz-, soul-, rokki- ja ties missä kapakoissa ja täytyy sanoa, että kyllä soittotaitoa näistä maisemista löytyy. Syömässä kävimme "The Embers" -nimisessä juuri sellaisessa takorautakaiteilla varustetussa parvekeravintolassa, jollaisista New Orleansin ranskalaiskorttelit tunnetaan. Saimme pöydän vielä kadunkulman kohdalla sijaitsevalta parvekkeen reunalta, josta oli hyvä ihmetellä kadun elämää illan pikku hiljaa pimentyessä. Suoraan alapuolellamme saarnasi ja jakoi lentolehtisiä pari jonkun kirkkokunnan edustajaa samalla kun kadulla kulki iso raavas karvainen mies naisten alusvaatteisiin sonnustautuneena ja kuvautti itseään (maksua vastaan) turistien kanssa. Seassa hääräsivät kapakoiden ja "miestenklubien" sisäänheittäjät kiskomassa turisteja oikealle ja vasemmalle ja lähes jokaisessa baarissa oli livebändi ja meno oli sen mukaista.
Koska olimme aloittaneet Bourbon Street -kierroksemme suhteellisen aikaisin, olimme myös valmiita palaamaan hotellille jo iltakymmenen maissa. Tarkoituksenamme oli vielä palattuamme siirtää pyöriä hieman lähemmäs hotellin pääsisäänkäyntiä, koska nuo paikat olivat vielä iltapäivällä varattuina hotellin henkilökunnan pyörille. Siirsin jo omani ja ihmettelin mitä Kari siellä omansa luona puuhaa. Hän ei löytänyt pyöränsä virta-avainta, vaikka oli nimenomaisesti ottanut sen mukaansa hotellihuoneesta lähtiessämme muutamaa tuntia aiemmin.
No mitäs sitten? Ilman pyörän avainta sillä ei ajeta mihinkään. Pyörän toiset avaimet ovat Gaylen Brothersonilla ja hän oli jo todella pitkällä paluumatkallaan kohti Scottsdalea Arizonassa. Pengoimme vielä hotellihuoneemme varmuuden vuoksi, mutta minäkin muistin kuinka Kari piteli pyöränsä avainta huoneesta lähtiessämme ja minäkin otin omani hänen esimerkkinsä mukaisesti.
Kari totesi, että nyt hän lähtee koluamaan Bourbon Streetin kapakoita ynnä muita käymiämme paikkoja ja kyselee avainta. Minä sanoin, että lähdetään sitten molemmat, vaikka homma tuntuukin melkomoiselta neulan etsimiseltä heinäsuovasta. Otimme minun pyörän avaimeni mukaan mallikappaleeksi ja aloitimme käymiemme paikkojen kelaamisen ja baarimikkojen ym. henkilökunnan haastattelun. Kello oli jo puoli yksitoista ja meno ynnä ihmispaljous Bourbon Streetillä olivat ihan toista luokkaa kuin kolmisen tuntia aiemmin.  Baarimikko ja sisäänheittäjä toisensa jälkeen vain puisteli päätään ja valitteli, että ei ole kukaan palauttanut mitään moottoripyörän avainta.
Sitten menimme matkamuistomyymälään, josta olimme pari tuntia aiemmin ostaneet muutaman New Orleans-aiheisen T-paidan ja jotain muita pikku matkamuistoja. Kun näytin avaintani kassalla olevalle rouvalle, hän sanoi, että joku oli löytänyt heidän liikkeensä lattialta samanlaisen ja käynyt sitä hänelle näyttämässä. Rouva oli kehottanut kaveria jättämään sen hänelle kassakoneen viereen, josta omistaja saattaisi sitä myöhemmin tulla kyselemään. Mutta ei. Tämä löytäjä vei avaimen ja sanoi itse lähtevänsä sen kanssa huhuilemaan kadulle toivossa löytää sen omistaja...No voihan hitto! Avain oli siis pudonnut tämän liikkeen lattialle ja se oli jo kertaalleen löytynyt mutta nyt se oli taas (meiltä) hukassa. Löytäjä ei kassarouvan mukaan ollut turisti vaan joku paikallinen (musta) mies, mutta ei kuitenkaan kaupanpitäjän tuttu. Jossain Bourbon Streetillä hortoili siis musta mies tuhansien muiden samanlaisten joukossa ja hänellä oli Karin mopon avain. Tuskaillessamme tilannetta tämän matkamuistomyymälän kauppias / omistaja ilmestyi paikalle ja kassarouva kertoi hänelle tilanteen. Kauppias astui ulos kaupastaan kadulle ja käveli naapuribaarin sisäänheittäjän luokse ja kysyi tältä, olisiko miehellä mahdolliseti tietoa kadonneesta moottoripyörän avaimasta. Kaveri totesi, että yksi tyyppi oli roikotellut ilmassa paperilapulla varustettua avainta jokunen aika sitten ja kysellyt sen omistajaa. Kun avaimen tarvitsijaa ei ollut löytynyt oli tyyppi antanut sen sisäänheittäjälle ja se oli tuolla sisällä baarimikolla. "Saahan siitä löytöpalkkion?" , kysyi sisäänheittäjä. Ja toden totta, siinähän se Karin pyörän avain oli ja totta kai löytöpalkkio maksetaan. Kari antoi sisäänheittäjälle 20 dollarin setelin ja tämä oli siihen kovasti tyytyväinen.
Marssimme takaisin hotellille ja päivä olikin sitten pelastettu eikä kellokaan ollut kuin vasta noin iltayksitoista. Tämmöisiä ihmeitä ei tapahdukaan joka päivä...
Painuimme nukkumaan, sillä seuraavalle päivälle oli odottamassa taas vähän reippaampi stintti: Tennsesseen Memphisiin Arkansasin kautta koukaten.
 

Maanantai 20.8. Sanford FL- Pensacola FL n 650 km

Maanantaiaamuna oltiin hereillä jo ennen viittä, kuten aina tällaisen reissun alkupäivinä. Pakkailtiin tavaroita pyöriin sopiviin kasseihin ja lähdettiin puoli kahdeksan aikoihin Mussella ajelemaan kohti Seminole Powersports -firmaa noin 50 kilsan päässä hotellistamme pohjoiseen. Olimme pihassa juuri sopivasti kun Street Eagle-firman Gaylen Brotherson oli saanut viimevuotisen punaisen Wingini puretuksi traileristaan.
Huono uutinen oli, että toinen etupumpuista vuoti öljyä ja Gaylen oli pyytänyt Seminole Powersports-firman huoltoa katsomaan hoituuko homma öljynlisäyksellä. Ei hoitunut. Sen sijaan he tempaisivat liikkeessä olleesta uudesta Wingistä koko etuhaarukan ja vaihtoivat sen tuohon minun vuosi sitten ajoon ottamaani punaiseen Wingiin, jossa oli tässä vaiheessa matkamittarissa jo 40500 mailia eli melkein 65000 km. Aika kunnioitettava määrä muutama päivä vajaa vuosi sitten pakasta vedetylle pyörälle! Se olikin ollut käytännössä vuokra-ajossa koko vuoden. Juuri viimeksi se oli ollut reissulla koko kuukauden.
Pyörässä oli hieman naarmuja ja kun niitä surkuttelimme, kävi ilmi, että ne olikin Gaylen itse aiheuttanut sitomalla pyörän trailerille pressun päältä ja pyörä oli päässyt trailerilla hinkkaamaan itseään pressua vasten, joka oli toiminut hiekkapaperin tavoin...
Pyörään oli myös ilmestynut Kuryakinin tekemä selkänoja sitten viime näkemän ja ensiksi tervehdin sitä tyytyväisyydellä. Ajoon päästyäni tekisi mieli lingota se lähimpään suolampeen...Niin onneton ja anatomisesti päin ahteria tuo kapine on .-( Kyllä tulee omaa LT:n BakUp-nojaa ikävä, kun tämä "Kurjakin" painaa lähinnä lapaluiden kohdalta sen sijaan, että se olisi ristiselän kohdalla kuten omani. Täytyy vielä tutkia löytyykö siitä minkään valtakunnan säätöjä. Jos joku Wingimies tätä lukee ja tietää miten tuota kapinetta voisi säätää, niin vinkkejä vastaanotetaan mielellään!

Päätimme siis, että tällä kertaa uusi valkoinen pakasta vedetty Wingi menee Karille. Hänellä kun on oikein valkoinen kypäräkin! Minun punaiseni sai siis uuden etuhaarukan reilussa tunnissa ja samalla siihen vaihdettiin jossain matkan varrella särkynyt tuulilasin tuuletusräppänä, joka sekin ryöstettiin liikkeen uudesta pyörästä. Palvelu pelasi siis viimeisen päälle! Pyörässäni olis myös uudet öljyt ja melkein uudet renkaatkin, joten mikäpäs sillä oli taas matkaa tehdä - vanhalla tutulla.

Jostain syystä Karin uuden pyörän luovutus kesti ja kesti. Jopa niin kauan, että minulle oli ehditty vaihtaa jo etuhaarukkakin ja olin jo ehtinyt pakata ja kustomoida moponi pullotelineella, Highway-kahvalla ynnä Suomen lipulla kun Karin pyörä oli edelleen myymälässä luovutuspapereita ja rekisterikilpeä vailla.
Kaikki oli lopulta kunnossa 11:45, jolloin vihdoin pääsimme liikkeelle ja kohti Pensacolaa. Alkumatkan reittimme oli valittu pois Interstatelta, mutta tie meni asuttujen alueiden halki ja nopeusrajoitukset ja jatkuvat liikennevalot pätkivät kulkuamme siinä määrin, että noin sadan mailin jälkeen vaihdoimme ensin Interstate 75:lle ja myöhemmin I-10:lle. Ja sitten alkoi sataa...
Vettä tuli oikein kunnolla, mutta ei onneksi koko aikaa kaatamalla. Pystyimme pitämään yllä sellaista 80-85 mph:n marssivauhtia ja matka alkoi joutua. Sadevehkeet oli pakko pukea aika pian, koska hellepukumme eivät ole tietysti pätkääkään vesitiiviitä. Sadepukuja puettiin noin 35 asteen lämpötilassa, jolloin homma tuntui lähinnä älyvapaalta puuhalta. Hiki oli samantien. Kohta taivas kuitenkin repesi ja ilmakin alkoi viiletä noin kahdenkympin tuntumaan, jolloin tuulta blokkaava sadepuku ( vaikka märkänäkin) ei ollutkaan enää niin hölmö juttu.
Ilma oli sateinen ja taivas harmaa oikeastaan koko päivän, joten kuvien ottaminen jäi.
Taas piti hetken totutella amerikkalaiseen highwayn ajokulttuuriin. Vapaassa maassa jokainen ajaa sillä kaistalla kun sopivalta tuntuu ja ohittelukin tapahtuu sitten milloin oikealta milloin vasemmalta. Ja rekat painaa lähes sataa viittäkymppiä (siis km/h)...

Kiittelimme myös vuoden tauon jälkeen käytössä olevia Scala Riderin bluetooth kypäräpuhelimia, joilla saatoimme huudella asiaa ja asiattomuuksia toisillemme. Kypäräsettejä oli modifioitu siten, että kypärän sisään tulevien kaiuttimien sijaan ääni tulee Finfonicin korvatulppakajareihin ja itse saatoin kuunnella satellittiradion kautta taas 70 ja 80-lukujen hittimusiikkia kypärässäni jo olevien Baehrin kajareiden kautta.

Illaksi pääsimme Pensacolaan ja majapaikka löytyi La Quinta-motellista, jonka WLAN ei kuitenkaan toiminut salaman tuhottua sen eilispäivänä. Päädyimmekin sitten The Miller Ale Houseen, jossa toimi sekä Wi-Fi että ruoka! Söimme erinomaiset 1 1/4 naulan "Full Rack of Baby Back Ribsit", jotka oli tehty todella oikeaoppisesti. Liha irtosi ribseistä miltei puhaltamalla...

Ja nyt sitten takaisin hotelliin ja huomenna Pensacola Beachin kautta New Orleansiin, josta Kari juuri varasi hotelliksi InterContinentalin parin korttelin päästä Bourbon Streetiltä.

Jatketaan huomenissa tai joskus...

Sunnuntain 19.8. joutenoloa

Tänään sunnuntaina heräiltiin puoli seitsemän aikoihin kun illalla oltiin vihdoin päästy sänkyyn siinä yhden jälkeen aamuyön puolella. Lento Chicagosta Orlandoon viivästi lopulta puolitoista tuntia ja kun vielä tultiin yhden aikavyöhykkeen läpi takaisin kohti Suomen aikaa yhden tunnin verran olikin hereillä oltu jo alun toista vuorokautta.
Mustangin nouto Hertziltä sujui kivuttomasti kunhan ensi löydettiin reitti vuokraamon parkkialueelle. Siellähän se oli ruudussaan ja nimi "Savolainen Ka--" loisti näyttötaulussa. Karilla kun on Hertzillekin kultakortti ei tarvittu edes tiskillä kaydä vaan mentiin suoraan autolle, kamat sisään ja ulosmenoportilla vaan kortin vilautus ja menoksi...

Holiday Inn löytyi jo kotona printatun kartan avulla kun tämä Mustangi näyttää olevan ilman navigaattoria.

Aamulla oltiin lähdössä kohti Floridan itärannikkoa kohteena Kennedy Space Center.

(No nyt tämä Blogger ryhtyi tas kiukuttelemaan kuvien latailussa....ei lataudu kuvat, vaikka pienentelen kuinka niiden kokoa.)

No yhtä kaikki...olimme siis menossa Kennedy Space Centeriin noin 40 mailin päässä kun matkalla spottasimme paikan nimeltä Valiant Air Command Warbird Museum. Eipä näytä nyt onnistuvan kuvien lataaminen sieltä mutta tuossa on linkki museon kotisivuille, jossa noita on http://www.vacwarbirds.org/

Tuolla museossa menikin useampi tunti. Esillä oli mielenkiintoisia vanhoja ja uudempiakin koneita erityisesti Korean ja Vietnamin sotien ajalta.

Museon yhteydessä oli myös tarjolla yleisölennätystä vuoden 1941 mallisella Waco kaksitasolla, joka oli ollut aikoinaan sotalentäjien koulutuskoneenakin. http://www.floridabiplanes.com/
Lensimme yhden 45-minuuttisen, jonka yhteydessä nähtiin niin avaruussukkuloita varten tehty huima 5 km pitkä ja 100 m leveä kiitorata kuin iso määrä rakettien laukaisualustoja, joita on rakennettu kymmenittäin pitkin Atlantin rannikkoa todella laajan Kennedy Space Centerin yhteyteen. Floridalaista hiekkarantaa näimme kilometrikaupalla myös sekä hienoa ja koskemattoman näköistä suomaastoa. Kipparimme Kenneth Howes olisi tarjonnut meille myös taitolentoa silmukoineen ja immelmanneineen, mutta tällä kertaa kieltäydyimme kohteliaasti...

Lentelyn jälkeen jatkoimme Kennedy Space Centeriin. http://www.nasa.gov/centers/kennedy/home/index.html

Ilma oli Floridaan sopiva +35 C ja kosteusprosentti päälle 90, joten ulkoilmassa ei tehnyt mieli kauaa oleilla. Onneksi valtaosa näyttelyistä on sisätiloissa, jotka puolestaan on kaikki jäähdytettyjä.

Paluumatkalla hotellille saatiinkin sitten jo vettä niskaamme, joten Mussen katto pidettiin päällä. Vettä tuli välillä niin railakkaasti, että edessä olevan takavalotkin hävisivät. Ja kun osalla autoilijoista ei lähes nollanäkyvyydestä huolimatta ollut minkään valtakunnan valoja, oli ajossa jo pientä seikkailun makua.

Hotellille päästyämme alkoi jo jetlag taas vaivata, joten kun sain valokuvat sortteeratuksi ja nämä muutamat rivit kirjoitetuiksi olikin jo aika käydä pehkuihin. Huomenna maanantaina olisi ajamista tarjolla Pensacolaan noin 700 km ja sadetta tiedossa...

Lennolla Chicagoon

Tätä kirjoittelen American Airlinesin peräpään penkkirivin 42 keskipaikalla E. Vierustovereina yksi intialainen ja toisella puolella jenkki. Kari kutsuttiin juuri koneeseen nousua ennen kuulemaan valitettava uutinen, että hänelle olisi business-luokan paikka tarjolla jos kelpaisi. No kelpasihan se, eli oli siitä Finnarin kultakortista jotain hyötyä sentään...

Kari saapui Konnevedeltä Hyvinkäälle perjantaina illansuussa ja meikäläisen pakkaamiset olivat tietysti vielä ihan vaiheessa. Lentoyhtiöt eivät nykyään salli tavallisille matkustajille kuin yhden ruumaan menevän kassin ilman lisämaksua, joten olin torstaina poikennut Jumbon Partioaitasta hankkimassa semmoisen Tatonkan valmistaman ison merimiesäkki-tyylisen nailonpussukan, jonka sisään sain mahtumaan LT:n takakassin, yhden sivukassin sekä vielä yhden kokoonpantavan repun. Käsipakaasina käytän Chicanen valmistamaa LT:n takalaukun tarakalle tarkoitettua aika leveää mutta matalaa kassia. Kuvittelen sen saavani sidotuksi Wingin tarakalle sitten kun Irja valloittaa takapenkin, ensimmäisen viikon se mennee repsikan paikalla. Karille lainasin RKA:n tekemän vastaavan LT:n tarakkakassin, joka onkin reissannut mukanani oikeastaan kaikilla Amerikan retkillä viime vuottta lukuunottamatta. Yksin ajaessa tykkään pitää takaistuimella helposti avattavaa kassia, jossa kulkee sopivasti jäätermos ja suuri Gatoraid-pullo, josta sitten on näppärä tankata juomapullotelineen varsinaista käyttötermospulloa pysähdysten yhteydessä.

Tuo käyttötermos olikin se varsinainen syyni Partioaitassa vierailuuni. Olen toistaiseksi löytänyt vain yhden sellaisella myös ajon aikana juotavalla korkilla varustetun mallin, jollaiset myös aiemmat termarini olivat. Ensimmäinen puteli lakkasi pitämästä kylmää ihan omia aikojaan. Toinenhan irtosi vauhdista Michiganissa pullotelineineen päivineen ja pyöri pitkin maantien vartta vuoden 2010 reissulla, mutta ihme kyllä sen tyhjiö ei alkanut vuotaa tuossa rytäkässä vaan vasta vuotta myöhemmin. Nyt oli siis aika hankkia uusi.

Irja heitti meidät siis kentälle reilut pari tuntia ennen koneen lähtöä ja kyllä tuo aika koko lailla nuukaan kulutettiinkin jonottelemalla ensin American Airlinesin turvahaastatteluun, sitten lentolippujen selvittelyssä ja tetysti turvatarkastusjonossa. Lauantaipäivä kun oli, niin turvatarkastuspisteitäkin oli käytössä vain kolme. Kari oli turhautunut, kun kultakorttilaisten oma turvatarkastuspiste oli kiinni. Eihän liikemiehet lauantaisin reissaa...

Finnairin loungeen mentiin kylläkin varttitunniksi nauttimaan vähän pikku virvokkeita, vaikka alunperin kuvittelimme voivamme viettää siellä aikaa pidempäänkin. Koneen piti lähteä klo 14:00 kohti Chicagoa, mutta myöhässä oltiin taas. Putkesta irrottiin vasta 14:02. Mihin tämä maailma onkaan menossa kun ei mikään toimi...

Noniin, ruokakarryt lähestyy vihdoinkin ja Kari varmaankin nauttii jo kolmatta shamppanjaanasa koneen etuosassa. Täytyy sulloa tämä läppäri jonnekin jalkatilan uumeniin ja jatketaan myöhemmin..

Jaahas, kulinaristinen irstailu on sitten suoritettu. Tarjolla oli täällä rahvaanluokassa juustoraviolia. Pari riviä edempänä istuville oli tarjolla vielä jotain kanaakin, mutta tänne koneen perään ehdittäessä oli kanat jo kaikki käyneet kaupaksi, joten valinta oli helppoa. Kävin businessluokassa tapaamassa Karia, mutta mies nukkui lepoistuimessaan sen verran sikeästi, että kun ei kahdella ravistelulla herännyt, annoin olla ja palasin paikalleni. Vasemmanpuoleinen vierustoverini, jota luulin jenkiksi, osoittautuikin 15 vuotta San Diegossa asuneksi venäläismieheksi, jonka englanti oli niin kalifornialaista, että vierasta korostusta ei kyllä huomannut. Kaveri on syntyjään Novosibirskistä ja on tulossa Pietarista vanhoja ystäviään tapaamasta Helsingin ja Chicagon kautta kotiinsa San Diegoon.

Tässä kun nyt on joutilasta aikaa, niin voinen valottaa lähipäivien suunnitelmia kun matkan varrelta kirjoittelu saattaa jäädä aiempia blogejani vähäisemmäksi.

Saavumme siis Orlandoon lauantai-iltana melko myöhään eli joskus vähän ennen puolta yötä, sikäli kun ollaan aikataulussa. Chicagossa on vaihtoon varattu kolmisen tuntia, joka ei kyllä ole yhtään ylimitoitettu kun muistellaan vaikkapa viimevuotista Karin jämähtämistä parin intialaisen taakse maahantulohaastattelussa. Hänellä meni miltei tunnin pidempään kuin minulla, vaikka olimme vierekkäisissä jonoissa ja aivan tasoissa ennen vähän ennen omia vuorojamme. Toiset näköjään syynätään tarkemmin...

No siispä, Orlandosta Kari on varannut Hertziltä meille elle avoMustangin, jolla on tarkoitus sunnuntaina vähän katsella kaupunkia ja ympäristöä. Kari oli jo ajat sitten buukannut myös Holiday Innin kentän lähistöltä ja vasta myöhemmin selvisi, että pyörävuokraamomme sijaitseekin noin 50 km päässä lentokentältä pohjoiseen. Onneksi onnistuimme vielä perjantina vaihtamaan vuokra-automme palautuspaikan Sanfordin Hertzille, joka sijaitsee vain noin mailin päässä Seminole Powersportsin myymälästä, jossa pyörämme odottavat. Tarkoitus on siis maanantai-aamuna vielä ennen auton palautusta pysähtyä pyöräfirmassa ja purkaa pakaasimme sinne ja minä jään setvimään mahdollista paperisotaa pyörien osalta samalla kun Kari käy palauttamassa Mustangin.

No nyt ollaankin jo Chicagossa ja taas oli Karin Finnairin kultakortille käyttöä. Jatkolento Orlandoon lähtee vajaan kolmen tunnin päästä, joka aika on hieman mukavampi käyttää terminaali kolmosen Admiral Clubissa.

Maahantulomuodollisuuksista selvittiin alle tunnissa, joka on aika hyvä saavutus. Pääsimme jopa sopivasti diplomaattitiskille, vaikka emme niin diplomaateilta näytäkään. Nuo turisteja eri maahantulovirkailijoille ohjaavat karjanajajat vain sattuivat huomaamaan vapaan tiskin ja tyrkkäsivät meidät sinne. Taas pitää ihmetellä paikallisten small talk-kykyjä. Nuokin maahantulotarkastajat kelaavat varmasti läpi tuhansia naamoja päivässä mutta meidänkin reissusuunnitelmistamme he vaikuttivat olevan aidosti kiinnostuneita. Tai sitten ovat vain hyviä näyttelijöitä...

Nojaa, kello on Suomessa nyt noin 00:40 ja nyt painutaan hakemaan jotain ilmaista evästä American Airlnesin piikkiin ennen seuraavan lennon lähtöä. 

Taustoja ja alkusanat

Taas on vuosi vierähtänyt ja Kari & Ari ovat lähdössä Amerikan CCR:ään eli Curve Cowboy Reunioniin. Tällä kertaa Minnesotan Duluthiin.
Pohdiskelin pitkään aloitanko mitään blogia tältä reissulta ollenkaan, koska homma lipsahtaa aivan liian helposti ihan työksi. Viime reissun blogin ajan tasalla pito lipsahti pahan kerran ja sen seurauksena menikin sitten lähes pari viikkoa vielä kotiinpalun jälkeen juttuja raapustellessa.
Nyt en höpise vanhoista reissuista enkä reissumiehistä sen enempää vaan kehotan lukijaa kurkkaamaan edellisvuoden blogimme aloitusta http://finnstoccr2011.blogspot.fi/ sikäli kuin ei äijät ja heidän aiemmat seikkailunsa ole jo tuttuja.

Matkaan lähdetään tulevana lauantaina klo 14 kohti Chicagoa ja sieltä kolmen tunnin odottelun jälkeen edelleen kohti Floridan Orlandoa. Floridasta aloitetaan (maanataina 20.8.), koska itseltäni puuttuu vielä kyseinen osavaltio (Havaijin ja Alaskan lisäksi), jossa mopolla olen ajanut. Orlandosta saadaan alle vaihteeksi GoldWingit ja vuokraamo on sama Street Eagle kuin viime vuonnakin.
Pyöriksi on tarjolla minun viime vuonna korkkaamani 2012 mallinen sekä toiselle täysin ajamaton 2013 malli. Varusteiksi on luvattu kaikki paitsi air bagit, eli XM-radio, navigaattori, tarakka takalaukun päälle ja highway jalkatapit. Eiköhän noilla taas pärjätä...Tällä kertaa ei mitään amerikkalaisvalmisteisia mitänenytoli-merkkisiä edes kyselty.

Nämä matkan aluspäivät menee taas vanhoja pakkauslistoja selaillessa ja tavaroita kasaillessa. Hieman aiempia reissuja enemmän saattaa tällä kertaa tuoda haastetta kovasti vaihtelevat lämpötilat. Matkamme kun suuntautuu aluksi Orlandosta länteen kohti New Orleansia ja sieltä pohjoiseen Arkansasin nurkkaa hipoen kohti Memphisiä ja edelleen Nashvilleen Tennesseessä. Arkansas pitää noukkia, koska se puuttuu vielä Karilta. Eli tuolla välillä on tyrkyllä tyypillistä etelävaltoiden loppukesän 30 - 40 Celsiuksen välillä olevaa kosteaa hellettä ja sitten kun jatketaan Nashvillestä pohjoiseen kohti Chicagoa ja edelleen ylöspäin on tyrkyllä 10 - 20 asteen välillä olevaa keliä.

Vaimot Irja ja Mirja tulevat Chicagoon viikkoa myöhemmin eli lauantaina 25 elokuuta ja vanha ystävämme Larry poimii heidät kentältä kun me saavumme sitten etelän suunnasta hammaslääkäri Buzzin ja tämän vaimon Maryn kanssa. Heillä ollaan edellinen yö eli pe-la 24-25.8.

No niin, tässähän taas juttu meinaa karata käsistä ja koko reitti ja tarina on kohta kerrottu ennenkuin on edes matkaan päästy...
Tämä tällä erää ja katsotaan miten lyhyinä ja ytimekkäinä loput hörinät pysyy.