Hotellista isonkin porukan lähtö
onnistuu siedettävällä täsmällisyydellä, koska kenekään ei
tarvitse tehdä muuta kuin pakata kaikki mukana olevat kamansa
kyytiin. Niinpä baanalla oltiin jo yhdeksän jälkeen, mutta
matkanjohtajamme Larry olikin ohjelmoinut matkamme aloitukseksi
käynnin La Crossen laitamilla sijaitsevalle Grandadin
näköalapaikalla, joka lienee yksi Wisconsinin korkeimmista
paikoista. Kyseessä ei sentään ollut mikään Kalliovuorten
maisema, mutta olipahan kumminkin muuta maastoa korkeampi kukkula.
Siitä saattoi myös selvästi havaita miten La Crossen kaupunki
sijaitsi isossa laaksossa, jonka toisella laidalla näkyi muutaman
kilometrin päässä samanlainen kukkulajono, jolla itse olimme.
Tuo kukkulanihmettely kaikkine
reitinetsimisineen (Larry ja hänen kolme navigaattoriaan...) vei sen
verran aikaa, että ulos La Crossesta päästiin vasta puoli
yhdentoista maissa. Eräällä tankkauspaikalla puolen päivän
maissa aika kaukana pääväylistä sattui kuin ihmeen kaupalla
paikalle myös oma meksikolaisemme Kentuckysta eli Jessie Gessullaan.
Hän oli ollut myös Larryn luona yötä suununtaista maanataihin,
mutta lähtenyt jo ma-aamusta ajamaan kohti pohjoista tavatakseen
poikaansa, joka asui jossain matkan varrella. Jessie oli yöpynyt
ihan muualla kuin La Crossessa, mutta jollain ihme tuurilla hän oli
nähnyt sakkimme tiellä juuri ennen kuin menimme bensikselle.
Tankkauksen yhteydessä tulimme Irjan
kanssa syöneeksi vähän reilumman välipalan ja kun Larry tämän
jälkeen ilmoitti, että tunnin päästä on lounastauko, päätimme
me tuossa vaiheessa jatkaa matkaa ja jättää muun porukan syömään lounastaan
erääseen norjalaisravintolaan. Meillä kun ei ollut enää
pätkääkään nälkä. Sen sijaan Irja halusi jo Duluthin
Radisson-hotelliin suihkuun...
Niinpä valitsimme suorimman reitin
Duluthiin ja saavuimme sinne jo kolmen jälkeen iltapäivällä. Kari
ja Mirja olivat jääneet lounalle norskipaikkaan ja he olivat aluksi
seurailleet Larryn vetämää ”nähtävyysreittiä” kohti
Duluthia. Kun homma oli mennyt tavallisen Larrymaiseksi
U-käännösrumbaksi he olivat erään tällaisen taas kohdalle
sattuessa jättäneet uukkarin tekemättä ja jatkoivat yksin kohti
Duluthia Wingin navigaattorin osoittamaa nopeinta reittiä. He
saapuivat perille noin puolitoista tuntia meidän jälkeemme, muttta
vielä hyvissä ajoin ennen CCR:n tervetuliaiskokkareiden alkua. Sen
sijaan Larry ynnä muut ryhmämme jenkit saapuivat tavoilleen
uskollisina hotellin pihaan juuri kun muu juhlaväki oli astelemassa
parin korttelin päässä sijaitsevaan huikeaan rautatiemuseoon
tervetuliaistilaisuuteen. Tästähän tietysti tuon jälkiryhmän
naispuoliset jäsenet taas kovasti Larrya kiittelivät...
Ilta rautatiemuseossa oli onnistunut
vaikka vanhojen ja uusien tuttujen tapaaminen aika pahasti esillä
olevaan veturi- yms. kalustoon tutustumista häiritsikin. Näytillä
oli mm 8:lla vetävällä pyörällä varustettu tajuttoman kokoinen
Baldwin-höyryveturi vuodelta 1940, jonka pituus on yli 40 metriä
(ilman tenderiä) ja joka veti aikoinaan noin 200-vaunuisia
rautamalmijunia rautakaivosalueilta Duluthin satamaan. Hirviö muutti
vettä höyryksi lähes 40.000 litraa tunnissa ja kulutti hiiltä
lähes 200 kiloa minuutissa! Veturin tunnissa kuluttama hiilimäärä
olisi riittänyt omakotitalon parin talven tarpeiksi...
Ilta jatkui vielä tutun Booze Brothers
-”salaseuran” kokoontumisella huoneessa 227, jossa suuri osa
tuohon kinkeriin osallistujista odotti kieli pitkällä suomalaisten
tuliaisia eli Salmiakkikossua, joka oli saavuttanut suuren suosion jo
edellivuonna Idahon Boisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti