Jaahas, täällä ollaan taas. Taistelin vartin verran kuvien latailujen kanssa ja homman toimimattomuus ei näyttäisi olevan kuvien koosta kiinni. Pienentelin kuvatiedostoja vaikka kuinka paljon ja aina tuli palvelimelta vastaukseksi samaa herjaa, joten tämä blogi saattaapi jäädä enempi kirjalliseksi kuin kuvalliseksi...
Vielä tiistaina oltiin ylhällä jo ennen viittä kun ei unta mukamas enää piisannut vaikka väsytti kyllä. Päivän ajosuunnitelma ei ollut pahan haastellinen, joten aamulla lähdimme La Quinta -motellin ravitsevan ja monipuolisen (lue: ihan päinvastaisen) aamupalan jälkeen suunnistamaan kohti Pensacola Beachia. Olin nimittäin ollut siellä vuoden 1974 eli vaihto-oppilasvuoteni keväällä tapaamassa suomalaista luokkatoveriani, joka vietti vastaavaa vuottaan siellä meikäläisen ollessa samaan aikaan Ohiossa. Pensacolan biitseistä oli mieleeni jäänyt sen miltei sokerinvalkoinen hiekka, joka häikäisi aurinkoisella ilmalla melkein kuin lumi.
Ajelimme siis edellisiltaisen taksikuskimme antamilla ohjeilla Pensacola beachille kolme mailia pitkän siltasysteemin yli ja vajaan tunnin maisemia ihmeteltyämme lähdimme suunistamaan kohti New Orleansia
Aamu oli rannalla vielä vähän pilvistä ja nuhjuista, mutta sitten kirkastui ja matka New Orleansiin ajettiinkin jo tavallisissa kolmenkympin keleissä eikä sateesta ollut enää tietoakaan.
Intercontinental löytyi New Orleansin keskustasta ranskalaiskorttelien läheltä ja kun oimme ajoissa perillä, pääsimme myös hyvissä ajoin hikisen ajopäivän jälkeen suihkuun ja edelleen kaupungin kuuluisinta aluetta ihmettelemään.
Ranskalaiskorttelit ja Bourbon Street erityisesti ovat kyllä käymisen arvoinen paikka ja amerikkalaiselle kaupungille harvinainen nähtävyys. En tiedä, miten paljon muutaman vuoden takainen hurrikaani Katrina sotki Bourbon Streetin ympäristöä, mutta tällä hetkellä ei noista tuhoista ainakaan enää jälkiä näy ellei osaa kysellä. Sen sijaan pahimmin veden alle joutuneissa esikaupungeissa lienee jälleenrakennus monin paikoin edelleenkin ihan lähtökuopissaan vaikkakaan me emme niitä alueita omakohtaisesti nähneet.
Seikkailimme siis Bourbon Streetin jazz-, soul-, rokki- ja ties missä kapakoissa ja täytyy sanoa, että kyllä soittotaitoa näistä maisemista löytyy. Syömässä kävimme "The Embers" -nimisessä juuri sellaisessa takorautakaiteilla varustetussa parvekeravintolassa, jollaisista New Orleansin ranskalaiskorttelit tunnetaan. Saimme pöydän vielä kadunkulman kohdalla sijaitsevalta parvekkeen reunalta, josta oli hyvä ihmetellä kadun elämää illan pikku hiljaa pimentyessä. Suoraan alapuolellamme saarnasi ja jakoi lentolehtisiä pari jonkun kirkkokunnan edustajaa samalla kun kadulla kulki iso raavas karvainen mies naisten alusvaatteisiin sonnustautuneena ja kuvautti itseään (maksua vastaan) turistien kanssa. Seassa hääräsivät kapakoiden ja "miestenklubien" sisäänheittäjät kiskomassa turisteja oikealle ja vasemmalle ja lähes jokaisessa baarissa oli livebändi ja meno oli sen mukaista.
Koska olimme aloittaneet Bourbon Street -kierroksemme suhteellisen aikaisin, olimme myös valmiita palaamaan hotellille jo iltakymmenen maissa. Tarkoituksenamme oli vielä palattuamme siirtää pyöriä hieman lähemmäs hotellin pääsisäänkäyntiä, koska nuo paikat olivat vielä iltapäivällä varattuina hotellin henkilökunnan pyörille. Siirsin jo omani ja ihmettelin mitä Kari siellä omansa luona puuhaa. Hän ei löytänyt pyöränsä virta-avainta, vaikka oli nimenomaisesti ottanut sen mukaansa hotellihuoneesta lähtiessämme muutamaa tuntia aiemmin.
No mitäs sitten? Ilman pyörän avainta sillä ei ajeta mihinkään. Pyörän toiset avaimet ovat Gaylen Brothersonilla ja hän oli jo todella pitkällä paluumatkallaan kohti Scottsdalea Arizonassa. Pengoimme vielä hotellihuoneemme varmuuden vuoksi, mutta minäkin muistin kuinka Kari piteli pyöränsä avainta huoneesta lähtiessämme ja minäkin otin omani hänen esimerkkinsä mukaisesti.
Kari totesi, että nyt hän lähtee koluamaan Bourbon Streetin kapakoita ynnä muita käymiämme paikkoja ja kyselee avainta. Minä sanoin, että lähdetään sitten molemmat, vaikka homma tuntuukin melkomoiselta neulan etsimiseltä heinäsuovasta. Otimme minun pyörän avaimeni mukaan mallikappaleeksi ja aloitimme käymiemme paikkojen kelaamisen ja baarimikkojen ym. henkilökunnan haastattelun. Kello oli jo puoli yksitoista ja meno ynnä ihmispaljous Bourbon Streetillä olivat ihan toista luokkaa kuin kolmisen tuntia aiemmin. Baarimikko ja sisäänheittäjä toisensa jälkeen vain puisteli päätään ja valitteli, että ei ole kukaan palauttanut mitään moottoripyörän avainta.
Sitten menimme matkamuistomyymälään, josta olimme pari tuntia aiemmin ostaneet muutaman New Orleans-aiheisen T-paidan ja jotain muita pikku matkamuistoja. Kun näytin avaintani kassalla olevalle rouvalle, hän sanoi, että joku oli löytänyt heidän liikkeensä lattialta samanlaisen ja käynyt sitä hänelle näyttämässä. Rouva oli kehottanut kaveria jättämään sen hänelle kassakoneen viereen, josta omistaja saattaisi sitä myöhemmin tulla kyselemään. Mutta ei. Tämä löytäjä vei avaimen ja sanoi itse lähtevänsä sen kanssa huhuilemaan kadulle toivossa löytää sen omistaja...No voihan hitto! Avain oli siis pudonnut tämän liikkeen lattialle ja se oli jo kertaalleen löytynyt mutta nyt se oli taas (meiltä) hukassa. Löytäjä ei kassarouvan mukaan ollut turisti vaan joku paikallinen (musta) mies, mutta ei kuitenkaan kaupanpitäjän tuttu. Jossain Bourbon Streetillä hortoili siis musta mies tuhansien muiden samanlaisten joukossa ja hänellä oli Karin mopon avain. Tuskaillessamme tilannetta tämän matkamuistomyymälän kauppias / omistaja ilmestyi paikalle ja kassarouva kertoi hänelle tilanteen. Kauppias astui ulos kaupastaan kadulle ja käveli naapuribaarin sisäänheittäjän luokse ja kysyi tältä, olisiko miehellä mahdolliseti tietoa kadonneesta moottoripyörän avaimasta. Kaveri totesi, että yksi tyyppi oli roikotellut ilmassa paperilapulla varustettua avainta jokunen aika sitten ja kysellyt sen omistajaa. Kun avaimen tarvitsijaa ei ollut löytynyt oli tyyppi antanut sen sisäänheittäjälle ja se oli tuolla sisällä baarimikolla. "Saahan siitä löytöpalkkion?" , kysyi sisäänheittäjä. Ja toden totta, siinähän se Karin pyörän avain oli ja totta kai löytöpalkkio maksetaan. Kari antoi sisäänheittäjälle 20 dollarin setelin ja tämä oli siihen kovasti tyytyväinen.
Marssimme takaisin hotellille ja päivä olikin sitten pelastettu eikä kellokaan ollut kuin vasta noin iltayksitoista. Tämmöisiä ihmeitä ei tapahdukaan joka päivä...
Painuimme nukkumaan, sillä seuraavalle päivälle oli odottamassa taas vähän reippaampi stintti: Tennsesseen Memphisiin Arkansasin kautta koukaten.
Vielä tiistaina oltiin ylhällä jo ennen viittä kun ei unta mukamas enää piisannut vaikka väsytti kyllä. Päivän ajosuunnitelma ei ollut pahan haastellinen, joten aamulla lähdimme La Quinta -motellin ravitsevan ja monipuolisen (lue: ihan päinvastaisen) aamupalan jälkeen suunnistamaan kohti Pensacola Beachia. Olin nimittäin ollut siellä vuoden 1974 eli vaihto-oppilasvuoteni keväällä tapaamassa suomalaista luokkatoveriani, joka vietti vastaavaa vuottaan siellä meikäläisen ollessa samaan aikaan Ohiossa. Pensacolan biitseistä oli mieleeni jäänyt sen miltei sokerinvalkoinen hiekka, joka häikäisi aurinkoisella ilmalla melkein kuin lumi.
Ajelimme siis edellisiltaisen taksikuskimme antamilla ohjeilla Pensacola beachille kolme mailia pitkän siltasysteemin yli ja vajaan tunnin maisemia ihmeteltyämme lähdimme suunistamaan kohti New Orleansia
Aamu oli rannalla vielä vähän pilvistä ja nuhjuista, mutta sitten kirkastui ja matka New Orleansiin ajettiinkin jo tavallisissa kolmenkympin keleissä eikä sateesta ollut enää tietoakaan.
Intercontinental löytyi New Orleansin keskustasta ranskalaiskorttelien läheltä ja kun oimme ajoissa perillä, pääsimme myös hyvissä ajoin hikisen ajopäivän jälkeen suihkuun ja edelleen kaupungin kuuluisinta aluetta ihmettelemään.
Ranskalaiskorttelit ja Bourbon Street erityisesti ovat kyllä käymisen arvoinen paikka ja amerikkalaiselle kaupungille harvinainen nähtävyys. En tiedä, miten paljon muutaman vuoden takainen hurrikaani Katrina sotki Bourbon Streetin ympäristöä, mutta tällä hetkellä ei noista tuhoista ainakaan enää jälkiä näy ellei osaa kysellä. Sen sijaan pahimmin veden alle joutuneissa esikaupungeissa lienee jälleenrakennus monin paikoin edelleenkin ihan lähtökuopissaan vaikkakaan me emme niitä alueita omakohtaisesti nähneet.
Seikkailimme siis Bourbon Streetin jazz-, soul-, rokki- ja ties missä kapakoissa ja täytyy sanoa, että kyllä soittotaitoa näistä maisemista löytyy. Syömässä kävimme "The Embers" -nimisessä juuri sellaisessa takorautakaiteilla varustetussa parvekeravintolassa, jollaisista New Orleansin ranskalaiskorttelit tunnetaan. Saimme pöydän vielä kadunkulman kohdalla sijaitsevalta parvekkeen reunalta, josta oli hyvä ihmetellä kadun elämää illan pikku hiljaa pimentyessä. Suoraan alapuolellamme saarnasi ja jakoi lentolehtisiä pari jonkun kirkkokunnan edustajaa samalla kun kadulla kulki iso raavas karvainen mies naisten alusvaatteisiin sonnustautuneena ja kuvautti itseään (maksua vastaan) turistien kanssa. Seassa hääräsivät kapakoiden ja "miestenklubien" sisäänheittäjät kiskomassa turisteja oikealle ja vasemmalle ja lähes jokaisessa baarissa oli livebändi ja meno oli sen mukaista.
Koska olimme aloittaneet Bourbon Street -kierroksemme suhteellisen aikaisin, olimme myös valmiita palaamaan hotellille jo iltakymmenen maissa. Tarkoituksenamme oli vielä palattuamme siirtää pyöriä hieman lähemmäs hotellin pääsisäänkäyntiä, koska nuo paikat olivat vielä iltapäivällä varattuina hotellin henkilökunnan pyörille. Siirsin jo omani ja ihmettelin mitä Kari siellä omansa luona puuhaa. Hän ei löytänyt pyöränsä virta-avainta, vaikka oli nimenomaisesti ottanut sen mukaansa hotellihuoneesta lähtiessämme muutamaa tuntia aiemmin.
No mitäs sitten? Ilman pyörän avainta sillä ei ajeta mihinkään. Pyörän toiset avaimet ovat Gaylen Brothersonilla ja hän oli jo todella pitkällä paluumatkallaan kohti Scottsdalea Arizonassa. Pengoimme vielä hotellihuoneemme varmuuden vuoksi, mutta minäkin muistin kuinka Kari piteli pyöränsä avainta huoneesta lähtiessämme ja minäkin otin omani hänen esimerkkinsä mukaisesti.
Kari totesi, että nyt hän lähtee koluamaan Bourbon Streetin kapakoita ynnä muita käymiämme paikkoja ja kyselee avainta. Minä sanoin, että lähdetään sitten molemmat, vaikka homma tuntuukin melkomoiselta neulan etsimiseltä heinäsuovasta. Otimme minun pyörän avaimeni mukaan mallikappaleeksi ja aloitimme käymiemme paikkojen kelaamisen ja baarimikkojen ym. henkilökunnan haastattelun. Kello oli jo puoli yksitoista ja meno ynnä ihmispaljous Bourbon Streetillä olivat ihan toista luokkaa kuin kolmisen tuntia aiemmin. Baarimikko ja sisäänheittäjä toisensa jälkeen vain puisteli päätään ja valitteli, että ei ole kukaan palauttanut mitään moottoripyörän avainta.
Sitten menimme matkamuistomyymälään, josta olimme pari tuntia aiemmin ostaneet muutaman New Orleans-aiheisen T-paidan ja jotain muita pikku matkamuistoja. Kun näytin avaintani kassalla olevalle rouvalle, hän sanoi, että joku oli löytänyt heidän liikkeensä lattialta samanlaisen ja käynyt sitä hänelle näyttämässä. Rouva oli kehottanut kaveria jättämään sen hänelle kassakoneen viereen, josta omistaja saattaisi sitä myöhemmin tulla kyselemään. Mutta ei. Tämä löytäjä vei avaimen ja sanoi itse lähtevänsä sen kanssa huhuilemaan kadulle toivossa löytää sen omistaja...No voihan hitto! Avain oli siis pudonnut tämän liikkeen lattialle ja se oli jo kertaalleen löytynyt mutta nyt se oli taas (meiltä) hukassa. Löytäjä ei kassarouvan mukaan ollut turisti vaan joku paikallinen (musta) mies, mutta ei kuitenkaan kaupanpitäjän tuttu. Jossain Bourbon Streetillä hortoili siis musta mies tuhansien muiden samanlaisten joukossa ja hänellä oli Karin mopon avain. Tuskaillessamme tilannetta tämän matkamuistomyymälän kauppias / omistaja ilmestyi paikalle ja kassarouva kertoi hänelle tilanteen. Kauppias astui ulos kaupastaan kadulle ja käveli naapuribaarin sisäänheittäjän luokse ja kysyi tältä, olisiko miehellä mahdolliseti tietoa kadonneesta moottoripyörän avaimasta. Kaveri totesi, että yksi tyyppi oli roikotellut ilmassa paperilapulla varustettua avainta jokunen aika sitten ja kysellyt sen omistajaa. Kun avaimen tarvitsijaa ei ollut löytynyt oli tyyppi antanut sen sisäänheittäjälle ja se oli tuolla sisällä baarimikolla. "Saahan siitä löytöpalkkion?" , kysyi sisäänheittäjä. Ja toden totta, siinähän se Karin pyörän avain oli ja totta kai löytöpalkkio maksetaan. Kari antoi sisäänheittäjälle 20 dollarin setelin ja tämä oli siihen kovasti tyytyväinen.
Marssimme takaisin hotellille ja päivä olikin sitten pelastettu eikä kellokaan ollut kuin vasta noin iltayksitoista. Tämmöisiä ihmeitä ei tapahdukaan joka päivä...
Painuimme nukkumaan, sillä seuraavalle päivälle oli odottamassa taas vähän reippaampi stintti: Tennsesseen Memphisiin Arkansasin kautta koukaten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti