Maanantaiaamuna oltiin hereillä jo ennen viittä, kuten aina tällaisen reissun alkupäivinä. Pakkailtiin tavaroita pyöriin sopiviin kasseihin ja lähdettiin puoli kahdeksan aikoihin Mussella ajelemaan kohti Seminole Powersports -firmaa noin 50 kilsan päässä hotellistamme pohjoiseen. Olimme pihassa juuri sopivasti kun Street Eagle-firman Gaylen Brotherson oli saanut viimevuotisen punaisen Wingini puretuksi traileristaan.
Huono uutinen oli, että toinen etupumpuista vuoti öljyä ja Gaylen oli pyytänyt Seminole Powersports-firman huoltoa katsomaan hoituuko homma öljynlisäyksellä. Ei hoitunut. Sen sijaan he tempaisivat liikkeessä olleesta uudesta Wingistä koko etuhaarukan ja vaihtoivat sen tuohon minun vuosi sitten ajoon ottamaani punaiseen Wingiin, jossa oli tässä vaiheessa matkamittarissa jo 40500 mailia eli melkein 65000 km. Aika kunnioitettava määrä muutama päivä vajaa vuosi sitten pakasta vedetylle pyörälle! Se olikin ollut käytännössä vuokra-ajossa koko vuoden. Juuri viimeksi se oli ollut reissulla koko kuukauden.
Pyörässä oli hieman naarmuja ja kun niitä surkuttelimme, kävi ilmi, että ne olikin Gaylen itse aiheuttanut sitomalla pyörän trailerille pressun päältä ja pyörä oli päässyt trailerilla hinkkaamaan itseään pressua vasten, joka oli toiminut hiekkapaperin tavoin...
Pyörään oli myös ilmestynut Kuryakinin tekemä selkänoja sitten viime näkemän ja ensiksi tervehdin sitä tyytyväisyydellä. Ajoon päästyäni tekisi mieli lingota se lähimpään suolampeen...Niin onneton ja anatomisesti päin ahteria tuo kapine on .-( Kyllä tulee omaa LT:n BakUp-nojaa ikävä, kun tämä "Kurjakin" painaa lähinnä lapaluiden kohdalta sen sijaan, että se olisi ristiselän kohdalla kuten omani. Täytyy vielä tutkia löytyykö siitä minkään valtakunnan säätöjä. Jos joku Wingimies tätä lukee ja tietää miten tuota kapinetta voisi säätää, niin vinkkejä vastaanotetaan mielellään!
Päätimme siis, että tällä kertaa uusi valkoinen pakasta vedetty Wingi menee Karille. Hänellä kun on oikein valkoinen kypäräkin! Minun punaiseni sai siis uuden etuhaarukan reilussa tunnissa ja samalla siihen vaihdettiin jossain matkan varrella särkynyt tuulilasin tuuletusräppänä, joka sekin ryöstettiin liikkeen uudesta pyörästä. Palvelu pelasi siis viimeisen päälle! Pyörässäni olis myös uudet öljyt ja melkein uudet renkaatkin, joten mikäpäs sillä oli taas matkaa tehdä - vanhalla tutulla.
Jostain syystä Karin uuden pyörän luovutus kesti ja kesti. Jopa niin kauan, että minulle oli ehditty vaihtaa jo etuhaarukkakin ja olin jo ehtinyt pakata ja kustomoida moponi pullotelineella, Highway-kahvalla ynnä Suomen lipulla kun Karin pyörä oli edelleen myymälässä luovutuspapereita ja rekisterikilpeä vailla.
Kaikki oli lopulta kunnossa 11:45, jolloin vihdoin pääsimme liikkeelle ja kohti Pensacolaa. Alkumatkan reittimme oli valittu pois Interstatelta, mutta tie meni asuttujen alueiden halki ja nopeusrajoitukset ja jatkuvat liikennevalot pätkivät kulkuamme siinä määrin, että noin sadan mailin jälkeen vaihdoimme ensin Interstate 75:lle ja myöhemmin I-10:lle. Ja sitten alkoi sataa...
Vettä tuli oikein kunnolla, mutta ei onneksi koko aikaa kaatamalla. Pystyimme pitämään yllä sellaista 80-85 mph:n marssivauhtia ja matka alkoi joutua. Sadevehkeet oli pakko pukea aika pian, koska hellepukumme eivät ole tietysti pätkääkään vesitiiviitä. Sadepukuja puettiin noin 35 asteen lämpötilassa, jolloin homma tuntui lähinnä älyvapaalta puuhalta. Hiki oli samantien. Kohta taivas kuitenkin repesi ja ilmakin alkoi viiletä noin kahdenkympin tuntumaan, jolloin tuulta blokkaava sadepuku ( vaikka märkänäkin) ei ollutkaan enää niin hölmö juttu.
Ilma oli sateinen ja taivas harmaa oikeastaan koko päivän, joten kuvien ottaminen jäi.
Taas piti hetken totutella amerikkalaiseen highwayn ajokulttuuriin. Vapaassa maassa jokainen ajaa sillä kaistalla kun sopivalta tuntuu ja ohittelukin tapahtuu sitten milloin oikealta milloin vasemmalta. Ja rekat painaa lähes sataa viittäkymppiä (siis km/h)...
Kiittelimme myös vuoden tauon jälkeen käytössä olevia Scala Riderin bluetooth kypäräpuhelimia, joilla saatoimme huudella asiaa ja asiattomuuksia toisillemme. Kypäräsettejä oli modifioitu siten, että kypärän sisään tulevien kaiuttimien sijaan ääni tulee Finfonicin korvatulppakajareihin ja itse saatoin kuunnella satellittiradion kautta taas 70 ja 80-lukujen hittimusiikkia kypärässäni jo olevien Baehrin kajareiden kautta.
Illaksi pääsimme Pensacolaan ja majapaikka löytyi La Quinta-motellista, jonka WLAN ei kuitenkaan toiminut salaman tuhottua sen eilispäivänä. Päädyimmekin sitten The Miller Ale Houseen, jossa toimi sekä Wi-Fi että ruoka! Söimme erinomaiset 1 1/4 naulan "Full Rack of Baby Back Ribsit", jotka oli tehty todella oikeaoppisesti. Liha irtosi ribseistä miltei puhaltamalla...
Ja nyt sitten takaisin hotelliin ja huomenna Pensacola Beachin kautta New Orleansiin, josta Kari juuri varasi hotelliksi InterContinentalin parin korttelin päästä Bourbon Streetiltä.
Jatketaan huomenissa tai joskus...
Huono uutinen oli, että toinen etupumpuista vuoti öljyä ja Gaylen oli pyytänyt Seminole Powersports-firman huoltoa katsomaan hoituuko homma öljynlisäyksellä. Ei hoitunut. Sen sijaan he tempaisivat liikkeessä olleesta uudesta Wingistä koko etuhaarukan ja vaihtoivat sen tuohon minun vuosi sitten ajoon ottamaani punaiseen Wingiin, jossa oli tässä vaiheessa matkamittarissa jo 40500 mailia eli melkein 65000 km. Aika kunnioitettava määrä muutama päivä vajaa vuosi sitten pakasta vedetylle pyörälle! Se olikin ollut käytännössä vuokra-ajossa koko vuoden. Juuri viimeksi se oli ollut reissulla koko kuukauden.
Pyörässä oli hieman naarmuja ja kun niitä surkuttelimme, kävi ilmi, että ne olikin Gaylen itse aiheuttanut sitomalla pyörän trailerille pressun päältä ja pyörä oli päässyt trailerilla hinkkaamaan itseään pressua vasten, joka oli toiminut hiekkapaperin tavoin...
Pyörään oli myös ilmestynut Kuryakinin tekemä selkänoja sitten viime näkemän ja ensiksi tervehdin sitä tyytyväisyydellä. Ajoon päästyäni tekisi mieli lingota se lähimpään suolampeen...Niin onneton ja anatomisesti päin ahteria tuo kapine on .-( Kyllä tulee omaa LT:n BakUp-nojaa ikävä, kun tämä "Kurjakin" painaa lähinnä lapaluiden kohdalta sen sijaan, että se olisi ristiselän kohdalla kuten omani. Täytyy vielä tutkia löytyykö siitä minkään valtakunnan säätöjä. Jos joku Wingimies tätä lukee ja tietää miten tuota kapinetta voisi säätää, niin vinkkejä vastaanotetaan mielellään!
Päätimme siis, että tällä kertaa uusi valkoinen pakasta vedetty Wingi menee Karille. Hänellä kun on oikein valkoinen kypäräkin! Minun punaiseni sai siis uuden etuhaarukan reilussa tunnissa ja samalla siihen vaihdettiin jossain matkan varrella särkynyt tuulilasin tuuletusräppänä, joka sekin ryöstettiin liikkeen uudesta pyörästä. Palvelu pelasi siis viimeisen päälle! Pyörässäni olis myös uudet öljyt ja melkein uudet renkaatkin, joten mikäpäs sillä oli taas matkaa tehdä - vanhalla tutulla.
Jostain syystä Karin uuden pyörän luovutus kesti ja kesti. Jopa niin kauan, että minulle oli ehditty vaihtaa jo etuhaarukkakin ja olin jo ehtinyt pakata ja kustomoida moponi pullotelineella, Highway-kahvalla ynnä Suomen lipulla kun Karin pyörä oli edelleen myymälässä luovutuspapereita ja rekisterikilpeä vailla.
Kaikki oli lopulta kunnossa 11:45, jolloin vihdoin pääsimme liikkeelle ja kohti Pensacolaa. Alkumatkan reittimme oli valittu pois Interstatelta, mutta tie meni asuttujen alueiden halki ja nopeusrajoitukset ja jatkuvat liikennevalot pätkivät kulkuamme siinä määrin, että noin sadan mailin jälkeen vaihdoimme ensin Interstate 75:lle ja myöhemmin I-10:lle. Ja sitten alkoi sataa...
Vettä tuli oikein kunnolla, mutta ei onneksi koko aikaa kaatamalla. Pystyimme pitämään yllä sellaista 80-85 mph:n marssivauhtia ja matka alkoi joutua. Sadevehkeet oli pakko pukea aika pian, koska hellepukumme eivät ole tietysti pätkääkään vesitiiviitä. Sadepukuja puettiin noin 35 asteen lämpötilassa, jolloin homma tuntui lähinnä älyvapaalta puuhalta. Hiki oli samantien. Kohta taivas kuitenkin repesi ja ilmakin alkoi viiletä noin kahdenkympin tuntumaan, jolloin tuulta blokkaava sadepuku ( vaikka märkänäkin) ei ollutkaan enää niin hölmö juttu.
Ilma oli sateinen ja taivas harmaa oikeastaan koko päivän, joten kuvien ottaminen jäi.
Taas piti hetken totutella amerikkalaiseen highwayn ajokulttuuriin. Vapaassa maassa jokainen ajaa sillä kaistalla kun sopivalta tuntuu ja ohittelukin tapahtuu sitten milloin oikealta milloin vasemmalta. Ja rekat painaa lähes sataa viittäkymppiä (siis km/h)...
Kiittelimme myös vuoden tauon jälkeen käytössä olevia Scala Riderin bluetooth kypäräpuhelimia, joilla saatoimme huudella asiaa ja asiattomuuksia toisillemme. Kypäräsettejä oli modifioitu siten, että kypärän sisään tulevien kaiuttimien sijaan ääni tulee Finfonicin korvatulppakajareihin ja itse saatoin kuunnella satellittiradion kautta taas 70 ja 80-lukujen hittimusiikkia kypärässäni jo olevien Baehrin kajareiden kautta.
Illaksi pääsimme Pensacolaan ja majapaikka löytyi La Quinta-motellista, jonka WLAN ei kuitenkaan toiminut salaman tuhottua sen eilispäivänä. Päädyimmekin sitten The Miller Ale Houseen, jossa toimi sekä Wi-Fi että ruoka! Söimme erinomaiset 1 1/4 naulan "Full Rack of Baby Back Ribsit", jotka oli tehty todella oikeaoppisesti. Liha irtosi ribseistä miltei puhaltamalla...
Ja nyt sitten takaisin hotelliin ja huomenna Pensacola Beachin kautta New Orleansiin, josta Kari juuri varasi hotelliksi InterContinentalin parin korttelin päästä Bourbon Streetiltä.
Jatketaan huomenissa tai joskus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti